Olen ratikkalukija

Aamulla astuessani täpötäyteen ratikkaan, liu’utan iPhoneni auki ja kosketan Kindle-ikonia. Uppoudun tarinan maailmaan, ja tuntuu kuin kaikki äänet ympärilläni hiljenisivät. Ei ole väliä, vaikka aina ei saisikaan istumapaikkaa, lukea voi myös seisaaltaan. Ennen kuin huomaankaan, ratikka kirskuu kääntyessään viimeiseen käännökseensä, ja olen töissä. Kun työpäivä päättyy, sama toistuu toiseen suuntaan. Töiden jälkeen ratikassa lukeminen on helppo tapa työntää työasiat pois mielestä.

Yleensä luen puhelimella helppolukuista englanninkielistä YA-kirjallisuutta, koska mielestäni puhelin sopii hyvin nopeaan lukemiseen, mutta on sillä joskus opiskelukirjojakin tullut selailtua. Ratikassa lukeminen on kovin erilaista verrattuna kotona sohvalla lukemiseen. Kotona tarinaan keskittyy paremmin, ja yleensä kotona luen kirjaa, jossa on oikeat kannet.

Sanojen ahmimisnopeus näyttäisi olevan hyvien kirjojen kohdalla samanlainen riippumatta paikasta. Joskus ihan pelottaa se nopeus, jolla mielenkiintoisen kirjan sanat soljuvat silmien edessä. Ja sitten on se toisinaan jopa hieman ärsyttävä tunne, kun esimerkiksi työpäivän aikana miettii vain sitä, että koska pääsee takaisin tarinan ääreen.

Isänpäivänä

Ajattelin näin isänpäivän kunniaksi jakaa kanssanne tämän mahtavan tarinan (kaikkine virheineen), jonka olen kirjoittanut alkuharjoitusvihkoon (?) 10-vuotiaana. Onneksi kirjoittaminen on tuosta hieman kehittynyt. Huomatkaa hieno piirros tarinan lopussa :)

Hyvää isänpäivää!

Oma hölmöläistarinani

Olipa kerran hölmöläinen nimeltä Jussi. Hän oli jo pitkän aikaa toivonut omaa laivaa. Hän rupesi rakentamaan laivaa. Jussi haki kaikki sen kylän muut hölmöläis ukot ja sanoi heille, että siitä laivasta pitää tehdä punainen. Hölmöläiset rupesivat heti rakentamaan laivaa.

Monta päivää oli kulunut. Hölmöläiset ahersivat ja ahersivat, mutta laiva ei tullut valmiiksi. Vasta kahtenakymmenentenä päivänä laiva tuli valmiiksi. Jussi joka oli katsellut, kun miehet tekivät laivaa, oli nyt hirmu iloissaan mutta, kun hän yritti mennä sisälle ei sieltä päässytkään. Jussi sanoi, että heidän pitäisi tehdä sinne sisälle kaikkia huoneita ja kauppoja. Niin he rupesivat purkamaan lautoja sieltä pois, mutta yhtääkkiä koko laiva romahti kasaan. Jussi rupesi itkemään vaikka olikin jo isomies. Hän torui miehiä, mutta se ei auttanut.

Jussi sanoi, että oli sittenkin turha tehdä laivaa. Ja kaikki päättyi sittenkin onnellisesti

Päivän musiikki: Rajaton – Laulu oravasta

Olen kirjoittanut aina.

Päiväkirjaa, satuja, runoja, novelleja, jopa pitkän romaanin. Kaikki ne ovat pahvilaatikoissa vintillä; paperille tai tietokonelevykkeille tallennettuna. Silloin tällöin avaan tunkkaiselta haisevan laatikon ja luen ruutulehtiöön kirjoitettuja tarinoita tai muistelen paksujen päiväkirjojen sivuilta aikaa, jolloin teiniangsti oli pahimmillaan.

Tuotteliain kirjoitusvaihe oli yläasteiässä, kun elämässä tapahtui isoja muutoksia. Yksi suurimmista oli koulun vaihtaminen ns. maaseudulta kaupunkiin. Olin lievästi koulukiusattu jo ala-asteella, koska lyhyyteni sai pojat kutsumaan minua tapiksi ja hiireksi. Yläasteella olin kaupunkiin muuttanut maalainen, ja edelleen se lyhyin. Siihen aikaan kiusaamisesta ei vielä puhuttu mediassa, joten kuvittelin, että se on normaalia yläasteikäisten poikien huutelua. Vahvasta luonteenpiirteestäni sain pienen välähdyksen, kun yritin ala-asteella toteuttaa äitini neuvoa: ”Pojat, jotka kiusaavat tyttöjä, ovat ihastuneita heihin, joten anna pojille pusu”. No, kyllähän sen arvata saattaa, miten se yritys päättyi. Ei tullut pusua, mutta ei kyllä kiusaaminenkaan loppunut.

Yläasteella ihastuin palavasti ja silloin syntyi paljon novelleja rakkauden vaikeudesta. Joskus tarinoihin liittyi myös seikkailua ja jännitystä. Näin jälkikäteen on selvää, että kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ilman sitä teiniaika olisi varmasti ollut vielä rankempaa. Kirjoittaessani uppouduin sanoihin, jotka eivät voineet tehdä pahaa ja joiden avulla saatoin luoda sellaisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista. Olin kiltti tyttö, mutta kiltin tytön maailmassakaan ei voi aina valita ympärillään olevia ihmisiä.

Lapsena kirjoitin kaiken käsin, koska silloin ei vielä ollut nykyajan mukavuuksia. Jossakin vaiheessa pääsin tutustumaan perinteiseen mekaaniseen kirjoituskoneeseen, mutta aika pian se vaihtui sähköiseen. Se oli hienoa aikaa se. Ei tarvinnut korjauslakkaa, kun väärät merkit pystyi poistamaan koneen näytöltä ennen kuin painoi näppäintä, joka sylki tekstin paperille. Mahtava laite. Sitten kirjoituskone vaihtui tietokoneeksi ja levykkeiden määrä alkoi kasvaa huimaa vauhtia. Nyt ne vintillä olevat pahvilaatikot ovat täynnä nimettömiä muotiläpysköjä, joita ei varmaan enää edes saa millään auki.

Toisinaan tulee sellainen fiilis, että pitäisikö näppäimistön sijaan ottaa käteen lyijykynä, koska kynällä tekstin tuottaminen on jotenkin erilaista. Jollakin tapaa aidompaa. Ääni, joka lähtee kynästä, kun sen kärki muodostaa sanoja paperille. Pyyhekumin muruset ympäri paperia. Ja se tuoksu, jonka lyijykynä ja kumi saavat yhdessä aikaan.

Kirjoittaminen on varmasti yksi suurimmista yksittäisistä asioita, joiden avulla olen luovinut selväjärkisenä läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Toinen asia on kirjat.