Aika rentoutua ja odottaa

Nyt on pikkujoulut vietetty, oikein kaksin kappalein. Koti on koristeltu jouluun, vain kuusi puuttuu. Piparkakkulinna on tehty, ja siitä tuli melkein yhtä muotopuoli kuin muinakin vuosina. Vielä eivät ole kissat sen päälle hypänneet ja tuhonneet sitä kuten yhtenä vuonna kävi. Linnan takana seisovalle porolle, jonka nenänpää on vaaleanpunainen ranskanpastilli, kävi kuitenkin vähän köpelösti. Ikkunoista puhaltava kostea viima (vanhan talon vanhat ikkunat falskaavat) sai sen jalat pehmentymään, joten se joutuu jatkossa elämään ilman jalkojaan. Karu kohtalo.

Joululahjastressiä en aio tänä jouluna ottaa. Tärkeintä on viettää aikaa yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta kaipa sitä kuitenkin jotain pientä lahjantapaista tulee hankittua. Itselleni tilasin kuusi mahtavaa kirjalahjaa Amazonista. Ehkä niistä jonkun käärin lahjapaperiin ja avaan aattona kuin se olisi isokin yllätys.

Tarinan muokkaukset ovat nyt valmiit. Yllättävän paljon löysin vielä kieliopillisiakin korjauksia, joten viilasin tekstiä viimeiseen asti. Nyt sitten vain tulostin laulamaan ja paketti postiin. Jännityksellä odotan, tuleeko muokatusta versiosta vielä palautetta vai haudataanko se jonnekin kustantamon kellarin syövereihin.

Editoinnista

Kuudesta muokkauskokonaisuudesta 5,5 on valmiina. Tuo puolikas siksi, että en ole vielä aivan tyytyväinen tapaan, jolla toisen päähenkilön tunneskaala kehittyy. Kuudentena ja viimeisenä olisi vielä se kolmannen henkilön parempi taustoittaminen, joka tuntuu jotenkin pakonomaiselta. Pitäisi keksiä jotakin, jonka avulla henkilön tietty käyttäytyminen olisi ymmärrettävää. Äh, puh ja poks.

On hieman puuduttavaa käydä omaa tekstiä läpi ja tehdä muutoksia. Nyt alan huomata, että omakin tarina voi alkaa maistua puulta. Onneksi muutosten tekeminen on ollut kuitenkin yllättävän helppoa eikä se itselle tärkeän osan (niitä oli kyllä aika monta) poistaminen ollut loppujen lopuksi kovin hankalaa. Tosin yhden jätin vielä paikoilleen, koska en vain keksinyt, miten saisin tarinan jatkumaan sujuvasti ilman sitä.

Ympäristön tarkemmassa kuvaamisessa törmäsin ongelmaan. Kun mainitsen kaupungin nimen, kuinka tarkkaan tarinassa oleva ympäristö tulisi täsmätä todellisuuden kanssa? Mitä jos juuri siitä kaupungista joku lukee tarinani ja toteaa vaikka, että ”ei täällä kyllä ole tuollaista tai tuollaista kahvilaa”? Nyt on kuulkaa Google Mapsin Street View:llä ja Google Earthillä koluttu kaupunkeja läpi ja yritetty saada jonkinlaista kuvaa siitä, missä päähenkilöni oikein on asunut ja asuu, mutta ei niidenkään avulla saa kaikkea selville. Olisi varmaan pitänyt tehdä taustatutkimus aikaisemmin – ja paremmin.

Jospa vaikka saisin lähetettyä tarinan uudelleenluettavaksi joulukuun aikana. Se olisi mahtavaa.

Päivän musiikki: Josh Groban – Hidden Away

Olen pilkunviilaaja

Olen aina ollut suht hyvä äidinkielessä ja kieliopissa. Koulussa oli kiva opetella erilaisia sanajonoja, kuten ”että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes”, ja äidinkielen tunnilla tunsin osaavanikin jotain. Minusta äidinkieli on ehdottomasti tärkein oppiaine, koska sen avulla me kommunikoimme ja kerromme itsestämme. Toki muutkin kielet ovat tärkeitä, mutta mielestäni ennen englannin kielen prepositioiden opettelua pitäisi tietää, miten suomen kielessä muodostetaan yhdyssana. On käsittämätöntä, että joka päivä näkee yhdyssanavirheitä, jopa ihan uutiskirjoittelussa. Olen myös paha pilkunviilaaja, pilkkuja pitäisi mielestäni viljellä.

En kuitenkaan ole täydellinen. Minulle ongelmia teettää yksi pienen pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sana (tai no rinnastuskonjunktio).

JA.

Tai ei oikeastaan itse sana, vaan sen eteen tuleva pilkku. Tuleeko pilkku vai eikö tule? Ollako vai eikö olla? En oikein ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeata. Tiedän kyllä, että kun kahdella lauseella on yhteinen lauseenosa, pilkkua ei tule: Minä kirjoitin tänään blogia ja söin jäätelöä. Mutta miksi, oi miksi, näin: Viikonloppu alkaa huomenna, ja se päättyy sunnuntai-iltana. Kielitohtori sanoo näin: ”Pilkku, koska lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä, vaikka jälkimmäisen lauseen pronomini viittaa edellisen lauseen subjektiin.” Miten niin ei ole yhteistä lauseenjäsentä? Mikä viikonloppu sitten muka on?

Viimeinen tarinan oikolukukierros oli ja-sanojen pilkkujen tarkistaminen. Oli muuten todella monta ja-sanaa. Tungin tekstiin varmasti aika monta sellaista pilkkua, jotka eivät sinne kuuluisi. Ihan vain varmuuden vuoksi. Meinasi myös iskeä puolessa välissä ahdistus, kun ei niistä ja-sanoista meinannut tulla loppua. Ei sinänsä ihme, koska JA oli ainakin vuonna 2002 suomen kielen kahdeksan yleisimmän sanan joukossa toisena.

Luin myös, että nykyään ei ole tarpeellista laittaa pilkkua mutta-sanan eteen? Miten niin ei ole? Kyllä minulle ainakin opetettiin niin. Näyttää jotenkin hassulta, jos sen edessä ei ole pilkkua. Vialliselta lauseelta. Käänsin avainta mutta ovi ei auennut. Ei. Ei näytä hyvälle.

Aiheeseen löyhästi liittyvä ajankohtainen uutinen tältä päivältä: ”Nykyisten Taideteollisen korkeakoulun ja Insinööritieteiden korkeakoulun arkkitehtuurin laitoksen yhdessä muodostama uusi korkeakoulu aloittaa toimintansa tammikuun ensimmäisenä päivänä 2012. Nimeksi on päätetty Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu.”

Anteeksi, mitä?

Ihan kiva nimi, joo, mutta minua häiritsee yksikön ja monikon käyttö nimessä. Miksi ei taiteen ja suunnittelun yksikkö? Minä olisin niin halunnut valmistua Aalto-yliopiston Taideteollisesta korkeakoulusta. Plääh. Kaiken lisäksi englanninkielisessä nimessä (Aalto University School of Arts and Creativity) ei ole suunnittelua nähtykään. Miten suunnittelusta tuli yhtäkkiä luovuus?

Aiheeseen liittyvää:
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Kielitohtori
Nykyajan kieliopas
Iso suomen kielioppi

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)