Olen vähän, että no joo

Voi siirappisuuden siirappisuus.

Myönnän häpeilemättä, jälleen kerran, että nautin suunnattomasti Twilight-sarjan uusimmasta perjantaina ensi-iltaan tulleesta Breaking Dawn –elokuvasta.

Tiedossa juonipaljastuksia, joten älä jatka, jos et halua tietää. Tai no, kaipa ne sieltä kirjastakin on tullut luettua.

Elokuvan odotusta on ympäröinyt valtaisa häähössötys. Minkälaiset Bellan ja Edwardin häät ovat ja millainen se Bellan hääpuku nyt sitten oikein on? Ja aika paljon elokuva myös keskittyy häihin ja honeymooniin. Olihan ne hienot häät, mutta ei se puku nyt niin erikoinen ollut. Dome.fi:ssä on mielestäni aikamoinen arvostelu ihmiseltä, joka ei kuulu Twilightin faneihin. Itse en ole ihan samaa mieltä, koska minusta elokuva on suurimmaksi osaksi taattua Twilightia. Onhan se aikamoista siirappia alusta alkaen, mutta mitä sitten. Sitähän fanit odottavat.

Kolme kertaa nauroin. Siis sellaista ei-hyvää-naurua. Se oli enemmänkin voi-luoja-naurua.
1) Kirjailija Stephenie Meyer oli häävieraiden joukossa. Oikeesti. 2) Kun sudet saivat selville, että nyt on vampyyrilapsi laitettu alulle, ne kokoontuivat joelle ja keskustelivat äänettömästi, ajatuksensa voimalla. Koko kohtaus oli jostakin toiselta planeetalta. Ei sitä oikein voi kuvata, se pitää itse nähdä. 3) Kun vampyyrisikiö tarvitsi ihmisen verta, jotta se ei satuttaisi Bellaa, Bella joi verta paperikupista, aivan kuin se olisi mansikkapirtelöä. Ounou.

Joitakin kohtauksia ei vaan saisi tehdä elokuvaan.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ehkä jonkinlaista odottelua. Koska alkaa meno ja meininki. Olen edelleeen sitä mieltä, että ensimmäinen elokuva on ollut paras, aidoin ja romanttisin. Nyt mentiin jo hieman liikaa ylisiirappisuuteen ja angsteiluun. En oikein tiedä, mitä odottaa viimeiseltä elokuvalta. Breaking Dawnin lopputekstien jälkeen näytetty pätkä kohtauksesta, jossa Voltuurit saavat tiedon uuden vampyyrilapsen syntymästä, ei ikävä kyllä nostanut odotuksia kovin korkealle.

Bellaa esittävä Kristen Stewart oli saatu näyttämään kärsivältä odottajalta, jonka mahassa kasvaa verenhimoinen vampyyri (joka olikin sitten NIIN suloinen ja ihana). Siitä pointsit. Ai niin, ja elokuva loppui juuri niin kuin ajattelin. Bellan silmät rävähtävät auki, ja ne ovat punaiset. Bellasta on tullut vampyyri. Jei.

Vaikka elokuva siis oli mielestäni erinomaista viihdettä, ei se ollut lähellekään yhtä hyvä kuin kirja. Joskus se vain on niin, että kirjat ovat miljoona kertaa parempia kuin niistä tehdyt elokuvaversiot. En toki silti panisi pahitteeksi, jos omasta tarinastani tehtäisiin elokuva.

Se, mitä aina ihmettelen on, että miten ihmeessä vampyyrit voivat saada lapsia?

Kuva

Olen kirjoittanut tarinan

Sen 46 830 sanaa täyttävät 170 A4-paperiarkkia. Se on kirjoitettu 12 pistekoon fontilla ja 1,5:n rivivälillä. En sano, että olen kirjoittanut kirjan, koska se on kirja vasta sitten, kun siinä on kannet tai sen voi ladata lukulaitteelle. Nyt se on vielä vain kasa papereita. Papereita, joiden seasta saattaa löytää juonenkulkuja, tunteita ja yllätyksiä.

Tarina yhdistää todellisuutta ja fantasiaa. Paranormaalin romantiikan lisäksi juonessa on vahvasti mukana musiikki. Tarinan pääasiallinen kohderyhmä on nuoret aikuiset, mutta toisaalta liian tiukka rajaaminen ei kannata. Amerikkalaisittain tarina kuuluisi YA (Young Adult)-genreen, siihen samaan kuin esimerkiksi Twilight.

Luen itse paljon maagisrealistista YA-kirjallisuutta, joten minulle oli luontaista kirjoittaa jotakin sellaista, mitä itse lukisin. En usko olevani outo lintu siinä suhteessa, että vielä yli kolmekymppisenä luen nuortenkirjallisuutta. Outo ehkä, koska myönnän sen. Toisaalta, onko siinä jotain noloa? Ei mielestäni.

Ihmiset pitävät kirjallisuuden eri tyylilajeista, ja tärkeintähän kuitenkin on, että ihmiset lukevat. Pidän itseäni avarakatseisena ja nautin monenlaisesta kirjallisuudesta, mutta nuortenkirjallisuus on minulle tapa unohtaa hetkeksi stressi ja työkiireet. Se on tyylilaji, joka saa minut nauttimaan paperille kirjoitettujen sanojen muodostamasta tarinasta.

Luen mieluiten kyseisen genren kirjat alkuperäisellä kielellä, englanniksi, koska se tuntuu aidommalta. Lukisin varmasti myös kotimaisia kirjoja, mutta niitä ei vielä ole, yhtä kirjaa lukuunottamatta, tästä genrestä ilmestynyt. Kirjoitan kuitenkin suomeksi, koska se on äidinkieleni, ja sen avulla saan sanottua asiat oikealla tavalla. Toisaalta ei minusta edes olisi kirjoittamaan englanniksi, koska sanavarastoni ei ole riittävän laaja.

Joku varmasti ajattelee, että taas ilmestyi tuollainen wanna-be-kirjailija, joka tyrkyttää itseään kirjallisuuspiireihin. Ehkä, mutta jos en saa tarinaani julki kustantamon kautta, julkaisen sen omakustanteena. Haluan vain saada tarinani kirjaksi. Se on minun unelmani.

Päivän musiikki: Adele – Turning tables

Olen lukenut aina

Opin lukemaan niin, että olin jonkin aikaa tavannut kirjan sanoja, ja yhtäkkiä vain osasin yhdistää sanat ja lukea sujuvasti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Luin, luin ja luin. Ihan sikana. En todellakaan muista kaikkia lapsena lukemiani kirjoja, mutta parhaimmat muistot liittyvät Neiti Etsivään, Viisikkoon, Montgomeryn Annaan ja Pieni talo preerialla -sarjaan. Lukiessani Neiti Etsivää, kuuntelin jostakin syystä aina Jennifer Rushia ja varsinkin The Power of Love –kappale tuo mieleen Neiti Etsivän. Voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä kuuntelin Jennifer Rushia 10-vuotiaana, mutta minulla nyt on aina ollut vähän oudompi musiikkimaku kuin tuntemillani ihmisillä keskimäärin.

Muistan lukeneeni myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaa ja Merri Vikin Lotta-sarjaa. Alcottin Pikku Naisia ei toki pidä unohtaa. Suomalaisista kirjoista tulee mieleen Anni Swanin Iris-rukka, jonka muistan olleen sykähdyttävä lukukokemus, sekä Anni Polvan Tiina-sarja. Agatha Christien murhamysteereitä ahmin jo ala-asteikäisenä, ne olivat todella jännittävää lukemista.

Voin vieläkin muistaa sen tuoksun, joka lähti kirjastosta lainaamistani kirjoista. Olin pienen paikkakuntamme koulun yhteydessä toimivan kirjaston suurkuluttaja. Rakastin kirjastoa niin paljon, että olin siellä toisinaan jopa ”töissä” koulun jälkeen. Silloin kirjojen välissä oli pahviset kellertävät lainauskortit, joihin kirjoitettiin palautuspäivämäärä ja jotka laitettiin kirjan takana olevaan muovitaskuun. Se oli minusta hurjan mielenkiintoista.

Aikuisiällä on ollut aika, jolloin en ole lukenut oikeastaan yhtään kaunokirjallisuutta. Silloin en myöskään kirjoittanut sanaakaan. En ajatellut, että kirjat ja kirjoittaminen olisivat niitä asioita, jotka antavat minulle mahdollisuuden vetäytyä rauhaan ympäröivän maailman ärsykkeiltä.

Kirjat ovat minulle tie mielikuvitukseen ja kirjoittaminen työkalu mielikuvituksen esille tuomiseen. Mielikuvituksen sanotaan olevan keskeinen luovuuden lähde. Se on myös asia, jota ilman en olisi minä.

Pari vuotta sitten elämääni ilmestyivät vampyyrit. Sekosin Twilightista :) Nähtyäni elokuvan luin kaikki neljä kirjaa putkeen. Kun sain suomennetut versiot luettua, luin englanninkieliset. Twilightin jälkeen tutkin tuntikausia Amazon.comin tarjontaa ja tutustuin paranormaaliin rakkauteen vampyyrien, ihmissusien, keijujen, enkeleiden, kuolemattomien ja ties minkä olentojen kautta. Tilatessani kilokaupalla kirjoja toiselta puolelta maapalloa ajattelin, että ei ehkä ihan selväjärkistä hommaa yli kolmekymppiseltä ihmiseltä. Lukea nyt nuorille tarkoitettua fantasiakirjallisuutta, mitäköhän kaikki oikein ajattelisivat, jos tietäisivät.

Siitä tämä kaikki kuitenkin alkoi. Sain idioottimaisen päähänpiston alkaa kirjoittaa omaa paranormaalia rakkaustarinaa.

Päivän musiikki: Lifehouse – Broken