Olen vähän, että no joo

Voi siirappisuuden siirappisuus.

Myönnän häpeilemättä, jälleen kerran, että nautin suunnattomasti Twilight-sarjan uusimmasta perjantaina ensi-iltaan tulleesta Breaking Dawn –elokuvasta.

Tiedossa juonipaljastuksia, joten älä jatka, jos et halua tietää. Tai no, kaipa ne sieltä kirjastakin on tullut luettua.

Elokuvan odotusta on ympäröinyt valtaisa häähössötys. Minkälaiset Bellan ja Edwardin häät ovat ja millainen se Bellan hääpuku nyt sitten oikein on? Ja aika paljon elokuva myös keskittyy häihin ja honeymooniin. Olihan ne hienot häät, mutta ei se puku nyt niin erikoinen ollut. Dome.fi:ssä on mielestäni aikamoinen arvostelu ihmiseltä, joka ei kuulu Twilightin faneihin. Itse en ole ihan samaa mieltä, koska minusta elokuva on suurimmaksi osaksi taattua Twilightia. Onhan se aikamoista siirappia alusta alkaen, mutta mitä sitten. Sitähän fanit odottavat.

Kolme kertaa nauroin. Siis sellaista ei-hyvää-naurua. Se oli enemmänkin voi-luoja-naurua.
1) Kirjailija Stephenie Meyer oli häävieraiden joukossa. Oikeesti. 2) Kun sudet saivat selville, että nyt on vampyyrilapsi laitettu alulle, ne kokoontuivat joelle ja keskustelivat äänettömästi, ajatuksensa voimalla. Koko kohtaus oli jostakin toiselta planeetalta. Ei sitä oikein voi kuvata, se pitää itse nähdä. 3) Kun vampyyrisikiö tarvitsi ihmisen verta, jotta se ei satuttaisi Bellaa, Bella joi verta paperikupista, aivan kuin se olisi mansikkapirtelöä. Ounou.

Joitakin kohtauksia ei vaan saisi tehdä elokuvaan.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ehkä jonkinlaista odottelua. Koska alkaa meno ja meininki. Olen edelleeen sitä mieltä, että ensimmäinen elokuva on ollut paras, aidoin ja romanttisin. Nyt mentiin jo hieman liikaa ylisiirappisuuteen ja angsteiluun. En oikein tiedä, mitä odottaa viimeiseltä elokuvalta. Breaking Dawnin lopputekstien jälkeen näytetty pätkä kohtauksesta, jossa Voltuurit saavat tiedon uuden vampyyrilapsen syntymästä, ei ikävä kyllä nostanut odotuksia kovin korkealle.

Bellaa esittävä Kristen Stewart oli saatu näyttämään kärsivältä odottajalta, jonka mahassa kasvaa verenhimoinen vampyyri (joka olikin sitten NIIN suloinen ja ihana). Siitä pointsit. Ai niin, ja elokuva loppui juuri niin kuin ajattelin. Bellan silmät rävähtävät auki, ja ne ovat punaiset. Bellasta on tullut vampyyri. Jei.

Vaikka elokuva siis oli mielestäni erinomaista viihdettä, ei se ollut lähellekään yhtä hyvä kuin kirja. Joskus se vain on niin, että kirjat ovat miljoona kertaa parempia kuin niistä tehdyt elokuvaversiot. En toki silti panisi pahitteeksi, jos omasta tarinastani tehtäisiin elokuva.

Se, mitä aina ihmettelen on, että miten ihmeessä vampyyrit voivat saada lapsia?

Kuva

Facebook Twitter Email Rss

Olen valaistunut

Olen todella huono lukemaan jotakin sellaista, mikä ei kiinnosta tai mikä ei ole jollakin tavalla ajankohtaista omassa elämässäni. Vielä pari vuotta sitten en olisi lukenut kirjoittamiseen ja kirjan markkinointiin liittyviä juttuja, koska en vielä silloin ajatellut, että oikeasti yrittäisin saada tarinani kirjaksi. Nyt olen huomannut, että kaikki mikä liittyy kirjan julkaisemiseen, on kiinnostavaa.

Luin gradun aiheesta Esikoiskirjailijan markkinointi ja julkisuus, jossa tutkittiin esikoiskirjailijan tuotteistamista, henkilöbrändäämistä, ja onko se ylipäänsä mahdollista. Gradussa muun muassa puhutaan siitä, kuinka vaikea myyntikohde kirja on. Koska yksittäinen kirja ei erotu massasta, on kirjailijan nimi tärkeä, mikä johtaa siihen, että kirjailijan ja varsinkin esikoiskirjailijan on saatava jollakin tapaa itselleen tunnettuutta ja julkisuutta. Tämä tarkoittaa monesti sitä, että hankittu julkisuus ei ole kaikkien mielestä hyvä juttu. Kirjanhan tässä pitäisi olla esillä eikä kirjailijan. Ja jos markkinointi ei ole ihan hyppysissä, voi tapahtua ylilyöntejä. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta?

Gradussa tuotiin myös esille erilaisia tapoja markkinoida itseään, mutta voi olla aika vaikeaa esimerkiksi saada haastattelua aikakauslehteen ellei takana ole kustantajaa. Nykypäivänä bloggaus taitaakin olla mielikuvamarkkinointiin perustuvaa henkilömarkkinointia parhaimmillaan.

Tästä päästäänkin takaisin alkuperäiseen aiheeseen eli jos aihe on oikeasti kiinnostava, kirjan/jutun/minkä tahansa jaksaa lukea, vaikka se olisikin lähes 100-sivuinen gradu aiheesta, jota ei vielä pari vuotta sitten olisi lukenut edes vessan pöntöllä. Toki en tässä mitenkään laita vastatusten 500-sivuista fantasiaromaania ja vain 100-sivuista gradua, mutta en edes omaa opinnäytetyötäni enää jaksaisi lukea, vaikka siinä oli vain 60 sivua.

No, eipä tämä nyt ehkä kovin innovatiivinen ajatus ollut, mutta jotenkin se tällä hetkellä tuntuu kovin merkitykselliseltä. Kai se vähän liittyy viimeaikaiseen “Älä tee sitä, mitä muut odottavat vaan tee sitä, mitä itse haluat” -elämänasenteeseen. Lukiessa pitää ensisijaisesti nauttia siitä, mitä lukee.

Facebook Twitter Email Rss

Isänpäivänä

Ajattelin näin isänpäivän kunniaksi jakaa kanssanne tämän mahtavan tarinan (kaikkine virheineen), jonka olen kirjoittanut alkuharjoitusvihkoon (?) 10-vuotiaana. Onneksi kirjoittaminen on tuosta hieman kehittynyt. Huomatkaa hieno piirros tarinan lopussa :)

Hyvää isänpäivää!

Oma hölmöläistarinani

Olipa kerran hölmöläinen nimeltä Jussi. Hän oli jo pitkän aikaa toivonut omaa laivaa. Hän rupesi rakentamaan laivaa. Jussi haki kaikki sen kylän muut hölmöläis ukot ja sanoi heille, että siitä laivasta pitää tehdä punainen. Hölmöläiset rupesivat heti rakentamaan laivaa.

Monta päivää oli kulunut. Hölmöläiset ahersivat ja ahersivat, mutta laiva ei tullut valmiiksi. Vasta kahtenakymmenentenä päivänä laiva tuli valmiiksi. Jussi joka oli katsellut, kun miehet tekivät laivaa, oli nyt hirmu iloissaan mutta, kun hän yritti mennä sisälle ei sieltä päässytkään. Jussi sanoi, että heidän pitäisi tehdä sinne sisälle kaikkia huoneita ja kauppoja. Niin he rupesivat purkamaan lautoja sieltä pois, mutta yhtääkkiä koko laiva romahti kasaan. Jussi rupesi itkemään vaikka olikin jo isomies. Hän torui miehiä, mutta se ei auttanut.

Jussi sanoi, että oli sittenkin turha tehdä laivaa. Ja kaikki päättyi sittenkin onnellisesti

Päivän musiikki: Rajaton – Laulu oravasta
Facebook Twitter Email Rss

Olen hieman tyrmistynyt

78 456 sanaa. 98 734 sanaa! 125 000 sanaa!! Minun 46 830 sanaani kuulostavat ihan muistiinpanoilta. Saako noista edes kirjaa aikaiseksi? Vai tuleeko siitä ohut vihkonen, joka ei pysy pystyssä vaan romahtaa, jos siitä päästää irti.

Nyt kyllä vähän mietityttää. Enpä olisi uskonut, että sanamäärä voisi saada minut ahdistumaan, mutta luettuani muutamia kirjoittajablogeja, minut täytti pieni epätoivo. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos 47 000 sanaan saa mahtumaan kauniin tarinan päähenkilöineen ja sivujuonineen. Eihän? Pitäisikö minun vielä pidentää tarinaani? Onko se aivan liian lyhyt? Tekeekö sanamäärä tarinasta huonon vai hyvän? Argh!

Olisi varmasti ollut järkevää tutustua kirjoittajien sanamääriin hieman aikaisemmin. Tai no kyllähän minä niitä katselin, mutta ajattelin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Ja sitten joku mainitsi jossakin, että kustannustoimittajat toivovat pitkiä tarinoita, koska niistä on helppo lähteä karsimaan turhaa pois. Ounou. Toisaalta, olisinko sitten pakolla yrittänyt keksiä jotakin lisää vain sen takia, että saisin sanamäärän ylittämään jonkun maagisen rajan. Olen muokannut tarinaa nyt niin paljon, että en haluaisi enää sorkkia sitä. Se ei mielestäni tarvitse enää mitään lisää.

Sitä paitsi laitoin paperipinon maanantaina yhdelle kustantajalle. Olin jostakin syystä unohtanut koko kustannustalon ekalta kierrokselta. Nyt sitten vain… odotetaan.

Tällä hetkellä tarinan kakkososasta on kirjoitettu 0 sanaa, joten minulla on ainakin mahdollisuus parantaa tuosta 47 000 sanasta.

Facebook Twitter Email Rss

Olen pilkunviilaaja

Olen aina ollut suht hyvä äidinkielessä ja kieliopissa. Koulussa oli kiva opetella erilaisia sanajonoja, kuten ”että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes”, ja äidinkielen tunnilla tunsin osaavanikin jotain. Minusta äidinkieli on ehdottomasti tärkein oppiaine, koska sen avulla me kommunikoimme ja kerromme itsestämme. Toki muutkin kielet ovat tärkeitä, mutta mielestäni ennen englannin kielen prepositioiden opettelua pitäisi tietää, miten suomen kielessä muodostetaan yhdyssana. On käsittämätöntä, että joka päivä näkee yhdyssanavirheitä, jopa ihan uutiskirjoittelussa. Olen myös paha pilkunviilaaja, pilkkuja pitäisi mielestäni viljellä.

En kuitenkaan ole täydellinen. Minulle ongelmia teettää yksi pienen pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sana (tai no rinnastuskonjunktio).

JA.

Tai ei oikeastaan itse sana, vaan sen eteen tuleva pilkku. Tuleeko pilkku vai eikö tule? Ollako vai eikö olla? En oikein ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeata. Tiedän kyllä, että kun kahdella lauseella on yhteinen lauseenosa, pilkkua ei tule: Minä kirjoitin tänään blogia ja söin jäätelöä. Mutta miksi, oi miksi, näin: Viikonloppu alkaa huomenna, ja se päättyy sunnuntai-iltana. Kielitohtori sanoo näin: ”Pilkku, koska lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä, vaikka jälkimmäisen lauseen pronomini viittaa edellisen lauseen subjektiin.” Miten niin ei ole yhteistä lauseenjäsentä? Mikä viikonloppu sitten muka on?

Viimeinen tarinan oikolukukierros oli ja-sanojen pilkkujen tarkistaminen. Oli muuten todella monta ja-sanaa. Tungin tekstiin varmasti aika monta sellaista pilkkua, jotka eivät sinne kuuluisi. Ihan vain varmuuden vuoksi. Meinasi myös iskeä puolessa välissä ahdistus, kun ei niistä ja-sanoista meinannut tulla loppua. Ei sinänsä ihme, koska JA oli ainakin vuonna 2002 suomen kielen kahdeksan yleisimmän sanan joukossa toisena.

Luin myös, että nykyään ei ole tarpeellista laittaa pilkkua mutta-sanan eteen? Miten niin ei ole? Kyllä minulle ainakin opetettiin niin. Näyttää jotenkin hassulta, jos sen edessä ei ole pilkkua. Vialliselta lauseelta. Käänsin avainta mutta ovi ei auennut. Ei. Ei näytä hyvälle.

Aiheeseen löyhästi liittyvä ajankohtainen uutinen tältä päivältä: ”Nykyisten Taideteollisen korkeakoulun ja Insinööritieteiden korkeakoulun arkkitehtuurin laitoksen yhdessä muodostama uusi korkeakoulu aloittaa toimintansa tammikuun ensimmäisenä päivänä 2012. Nimeksi on päätetty Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu.”

Anteeksi, mitä?

Ihan kiva nimi, joo, mutta minua häiritsee yksikön ja monikon käyttö nimessä. Miksi ei taiteen ja suunnittelun yksikkö? Minä olisin niin halunnut valmistua Aalto-yliopiston Taideteollisesta korkeakoulusta. Plääh. Kaiken lisäksi englanninkielisessä nimessä (Aalto University School of Arts and Creativity) ei ole suunnittelua nähtykään. Miten suunnittelusta tuli yhtäkkiä luovuus?

Aiheeseen liittyvää:
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Kielitohtori
Nykyajan kieliopas
Iso suomen kielioppi

Facebook Twitter Email Rss

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)

Facebook Twitter Email Rss

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.

Facebook Twitter Email Rss

Olen kirjoittanut tarinan

Sen 46 830 sanaa täyttävät 170 A4-paperiarkkia. Se on kirjoitettu 12 pistekoon fontilla ja 1,5:n rivivälillä. En sano, että olen kirjoittanut kirjan, koska se on kirja vasta sitten, kun siinä on kannet tai sen voi ladata lukulaitteelle. Nyt se on vielä vain kasa papereita. Papereita, joiden seasta saattaa löytää juonenkulkuja, tunteita ja yllätyksiä.

Tarina yhdistää todellisuutta ja fantasiaa. Paranormaalin romantiikan lisäksi juonessa on vahvasti mukana musiikki. Tarinan pääasiallinen kohderyhmä on nuoret aikuiset, mutta toisaalta liian tiukka rajaaminen ei kannata. Amerikkalaisittain tarina kuuluisi YA (Young Adult)-genreen, siihen samaan kuin esimerkiksi Twilight.

Luen itse paljon maagisrealistista YA-kirjallisuutta, joten minulle oli luontaista kirjoittaa jotakin sellaista, mitä itse lukisin. En usko olevani outo lintu siinä suhteessa, että vielä yli kolmekymppisenä luen nuortenkirjallisuutta. Outo ehkä, koska myönnän sen. Toisaalta, onko siinä jotain noloa? Ei mielestäni.

Ihmiset pitävät kirjallisuuden eri tyylilajeista, ja tärkeintähän kuitenkin on, että ihmiset lukevat. Pidän itseäni avarakatseisena ja nautin monenlaisesta kirjallisuudesta, mutta nuortenkirjallisuus on minulle tapa unohtaa hetkeksi stressi ja työkiireet. Se on tyylilaji, joka saa minut nauttimaan paperille kirjoitettujen sanojen muodostamasta tarinasta.

Luen mieluiten kyseisen genren kirjat alkuperäisellä kielellä, englanniksi, koska se tuntuu aidommalta. Lukisin varmasti myös kotimaisia kirjoja, mutta niitä ei vielä ole, yhtä kirjaa lukuunottamatta, tästä genrestä ilmestynyt. Kirjoitan kuitenkin suomeksi, koska se on äidinkieleni, ja sen avulla saan sanottua asiat oikealla tavalla. Toisaalta ei minusta edes olisi kirjoittamaan englanniksi, koska sanavarastoni ei ole riittävän laaja.

Joku varmasti ajattelee, että taas ilmestyi tuollainen wanna-be-kirjailija, joka tyrkyttää itseään kirjallisuuspiireihin. Ehkä, mutta jos en saa tarinaani julki kustantamon kautta, julkaisen sen omakustanteena. Haluan vain saada tarinani kirjaksi. Se on minun unelmani.

Päivän musiikki: Adele – Turning tables
Facebook Twitter Email Rss

Olen lukenut aina

Opin lukemaan niin, että olin jonkin aikaa tavannut kirjan sanoja, ja yhtäkkiä vain osasin yhdistää sanat ja lukea sujuvasti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Luin, luin ja luin. Ihan sikana. En todellakaan muista kaikkia lapsena lukemiani kirjoja, mutta parhaimmat muistot liittyvät Neiti Etsivään, Viisikkoon, Montgomeryn Annaan ja Pieni talo preerialla -sarjaan. Lukiessani Neiti Etsivää, kuuntelin jostakin syystä aina Jennifer Rushia ja varsinkin The Power of Love –kappale tuo mieleen Neiti Etsivän. Voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä kuuntelin Jennifer Rushia 10-vuotiaana, mutta minulla nyt on aina ollut vähän oudompi musiikkimaku kuin tuntemillani ihmisillä keskimäärin.

Muistan lukeneeni myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaa ja Merri Vikin Lotta-sarjaa. Alcottin Pikku Naisia ei toki pidä unohtaa. Suomalaisista kirjoista tulee mieleen Anni Swanin Iris-rukka, jonka muistan olleen sykähdyttävä lukukokemus, sekä Anni Polvan Tiina-sarja. Agatha Christien murhamysteereitä ahmin jo ala-asteikäisenä, ne olivat todella jännittävää lukemista.

Voin vieläkin muistaa sen tuoksun, joka lähti kirjastosta lainaamistani kirjoista. Olin pienen paikkakuntamme koulun yhteydessä toimivan kirjaston suurkuluttaja. Rakastin kirjastoa niin paljon, että olin siellä toisinaan jopa ”töissä” koulun jälkeen. Silloin kirjojen välissä oli pahviset kellertävät lainauskortit, joihin kirjoitettiin palautuspäivämäärä ja jotka laitettiin kirjan takana olevaan muovitaskuun. Se oli minusta hurjan mielenkiintoista.

Aikuisiällä on ollut aika, jolloin en ole lukenut oikeastaan yhtään kaunokirjallisuutta. Silloin en myöskään kirjoittanut sanaakaan. En ajatellut, että kirjat ja kirjoittaminen olisivat niitä asioita, jotka antavat minulle mahdollisuuden vetäytyä rauhaan ympäröivän maailman ärsykkeiltä.

Kirjat ovat minulle tie mielikuvitukseen ja kirjoittaminen työkalu mielikuvituksen esille tuomiseen. Mielikuvituksen sanotaan olevan keskeinen luovuuden lähde. Se on myös asia, jota ilman en olisi minä.

Pari vuotta sitten elämääni ilmestyivät vampyyrit. Sekosin Twilightista :) Nähtyäni elokuvan luin kaikki neljä kirjaa putkeen. Kun sain suomennetut versiot luettua, luin englanninkieliset. Twilightin jälkeen tutkin tuntikausia Amazon.comin tarjontaa ja tutustuin paranormaaliin rakkauteen vampyyrien, ihmissusien, keijujen, enkeleiden, kuolemattomien ja ties minkä olentojen kautta. Tilatessani kilokaupalla kirjoja toiselta puolelta maapalloa ajattelin, että ei ehkä ihan selväjärkistä hommaa yli kolmekymppiseltä ihmiseltä. Lukea nyt nuorille tarkoitettua fantasiakirjallisuutta, mitäköhän kaikki oikein ajattelisivat, jos tietäisivät.

Siitä tämä kaikki kuitenkin alkoi. Sain idioottimaisen päähänpiston alkaa kirjoittaa omaa paranormaalia rakkaustarinaa.

Päivän musiikki: Lifehouse – Broken
Facebook Twitter Email Rss

Olen kirjoittanut aina.

Päiväkirjaa, satuja, runoja, novelleja, jopa pitkän romaanin. Kaikki ne ovat pahvilaatikoissa vintillä; paperille tai tietokonelevykkeille tallennettuna. Silloin tällöin avaan tunkkaiselta haisevan laatikon ja luen ruutulehtiöön kirjoitettuja tarinoita tai muistelen paksujen päiväkirjojen sivuilta aikaa, jolloin teiniangsti oli pahimmillaan.

Tuotteliain kirjoitusvaihe oli yläasteiässä, kun elämässä tapahtui isoja muutoksia. Yksi suurimmista oli koulun vaihtaminen ns. maaseudulta kaupunkiin. Olin lievästi koulukiusattu jo ala-asteella, koska lyhyyteni sai pojat kutsumaan minua tapiksi ja hiireksi. Yläasteella olin kaupunkiin muuttanut maalainen, ja edelleen se lyhyin. Siihen aikaan kiusaamisesta ei vielä puhuttu mediassa, joten kuvittelin, että se on normaalia yläasteikäisten poikien huutelua. Vahvasta luonteenpiirteestäni sain pienen välähdyksen, kun yritin ala-asteella toteuttaa äitini neuvoa: ”Pojat, jotka kiusaavat tyttöjä, ovat ihastuneita heihin, joten anna pojille pusu”. No, kyllähän sen arvata saattaa, miten se yritys päättyi. Ei tullut pusua, mutta ei kyllä kiusaaminenkaan loppunut.

Yläasteella ihastuin palavasti ja silloin syntyi paljon novelleja rakkauden vaikeudesta. Joskus tarinoihin liittyi myös seikkailua ja jännitystä. Näin jälkikäteen on selvää, että kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ilman sitä teiniaika olisi varmasti ollut vielä rankempaa. Kirjoittaessani uppouduin sanoihin, jotka eivät voineet tehdä pahaa ja joiden avulla saatoin luoda sellaisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista. Olin kiltti tyttö, mutta kiltin tytön maailmassakaan ei voi aina valita ympärillään olevia ihmisiä.

Lapsena kirjoitin kaiken käsin, koska silloin ei vielä ollut nykyajan mukavuuksia. Jossakin vaiheessa pääsin tutustumaan perinteiseen mekaaniseen kirjoituskoneeseen, mutta aika pian se vaihtui sähköiseen. Se oli hienoa aikaa se. Ei tarvinnut korjauslakkaa, kun väärät merkit pystyi poistamaan koneen näytöltä ennen kuin painoi näppäintä, joka sylki tekstin paperille. Mahtava laite. Sitten kirjoituskone vaihtui tietokoneeksi ja levykkeiden määrä alkoi kasvaa huimaa vauhtia. Nyt ne vintillä olevat pahvilaatikot ovat täynnä nimettömiä muotiläpysköjä, joita ei varmaan enää edes saa millään auki.

Toisinaan tulee sellainen fiilis, että pitäisikö näppäimistön sijaan ottaa käteen lyijykynä, koska kynällä tekstin tuottaminen on jotenkin erilaista. Jollakin tapaa aidompaa. Ääni, joka lähtee kynästä, kun sen kärki muodostaa sanoja paperille. Pyyhekumin muruset ympäri paperia. Ja se tuoksu, jonka lyijykynä ja kumi saavat yhdessä aikaan.

Kirjoittaminen on varmasti yksi suurimmista yksittäisistä asioita, joiden avulla olen luovinut selväjärkisenä läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Toinen asia on kirjat.

Facebook Twitter Email Rss