Editoinnista

Kuudesta muokkauskokonaisuudesta 5,5 on valmiina. Tuo puolikas siksi, että en ole vielä aivan tyytyväinen tapaan, jolla toisen päähenkilön tunneskaala kehittyy. Kuudentena ja viimeisenä olisi vielä se kolmannen henkilön parempi taustoittaminen, joka tuntuu jotenkin pakonomaiselta. Pitäisi keksiä jotakin, jonka avulla henkilön tietty käyttäytyminen olisi ymmärrettävää. Äh, puh ja poks.

On hieman puuduttavaa käydä omaa tekstiä läpi ja tehdä muutoksia. Nyt alan huomata, että omakin tarina voi alkaa maistua puulta. Onneksi muutosten tekeminen on ollut kuitenkin yllättävän helppoa eikä se itselle tärkeän osan (niitä oli kyllä aika monta) poistaminen ollut loppujen lopuksi kovin hankalaa. Tosin yhden jätin vielä paikoilleen, koska en vain keksinyt, miten saisin tarinan jatkumaan sujuvasti ilman sitä.

Ympäristön tarkemmassa kuvaamisessa törmäsin ongelmaan. Kun mainitsen kaupungin nimen, kuinka tarkkaan tarinassa oleva ympäristö tulisi täsmätä todellisuuden kanssa? Mitä jos juuri siitä kaupungista joku lukee tarinani ja toteaa vaikka, että ”ei täällä kyllä ole tuollaista tai tuollaista kahvilaa”? Nyt on kuulkaa Google Mapsin Street View:llä ja Google Earthillä koluttu kaupunkeja läpi ja yritetty saada jonkinlaista kuvaa siitä, missä päähenkilöni oikein on asunut ja asuu, mutta ei niidenkään avulla saa kaikkea selville. Olisi varmaan pitänyt tehdä taustatutkimus aikaisemmin – ja paremmin.

Jospa vaikka saisin lähetettyä tarinan uudelleenluettavaksi joulukuun aikana. Se olisi mahtavaa.

Päivän musiikki: Josh Groban – Hidden Away

Olen opiskellut kirjallisuutta

Avasin taas yhtenä päivänä ison pahvilaatikon, johon olen kasannut kaikki päiväkirjani ja kirjoitukseni. Käteeni osui paperinippu, jonka kannessa luki: ”Suomen kirjallisuus: Maailmankirjallisuus. Essee teoksesta The bride of Lammermoor (Walter Scott, 1819)”.

Täytyy häpeäkseni myöntää, että en edes muistanut käyneeni Tampereen avoimen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen kurssilla. Juu-u, siitä on vuosia. Ehkä tuo löytö on kuitenkin taas yksi muistutus siitä, miten paljon kirjat ja kirjoittaminen ovat minulle aina merkinneet. Eikä tuossa kurssissakaan vielä mitään, mutta kun luin tekstiä, ajattelin, että olenko oikeasti kirjoittanut joskus noin hyvin. Noin analyyttisesti ja… kauniisti. Käsittämätöntä.

Lammermoorin morsiamen lisäksi pinossa oli Yukio Mishiman Kultainen temppeli –teoksesta tehty essee, jossa pohdin temppelin tuhopolton syitä. Aika heviä kamaa, täytyy sanoa. Pitäisiköhän kokeilla, miten pohdinta ja analyysi onnistuisivat tänä päivänä?

Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi hieman jouluista musiikkia:

Päivän musiikki: Justin Bieber – Mistletoe

Tunnetäysi itsetunto. Vai itsetuho?

Joka toinen päivä epäilen itseäni. Ne päivät, jolloin minulla on voittajafiilis ja ajattelen, että tarinani on ihan pirun hyvä, ovat hyviä. Ne päivät, jolloin ajattelen, että mitähän muut oikein ajattelevat, kun tälläinen aikuinen nainen kirjoittaa nuortenfantasiaa, ovat huonoja.

Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ihminen ja ehkä sen takia myös hieman sisäänpäinvetäytynyt. En paljasta ulkopuolisille helposti tunteitani, vaikka saatankin kertoa itsestäni paljon. Tunnen erilaiset asiat kuitenkin hyvin vahvasti. Luulisin, että siksi pystyn myös kirjoittamaan vahvoista tunteista. Tai ällöromanttisista, miten kukin asian näkee.

Kun aloitin tämän blogin, varmasti monelle tuttavalleni tuli täytenä yllätyksenä, että haluan kirjailijaksi. Tai että olen ylipäätänsä kirjoittanut tarinan. Joskus ihmisiä on kiva yllättää :)
En ole koskaan hihkunut asiatekstin kirjoittamisesta, joten ehkä ihmiset ovat ajatelleet, että en osaa kirjoittaa. Kaikki eivät osaa kirjoittaa. Minäkään en osaa kirjoittaa asiatekstejä. Osaan kirjoittaa romanttista fantasiaa.

Kirjan julkaiseminen on tietyllä tavalla oman julkisen kuoren rikkiräjäyttämistä. Avaat pääsi sisäisen maailman muille, ja ihmiset pääsevät käsiksi sinun erittäin henkilökohtaisiin ajatuksiisi. Mitä he oikein ajattelevat? Mitä jos tarina on heidän mielestään ihan paska? Mitä jos he nauravat minulle? Mitä jos en saakaan tarinaani heidän kritisoitavaksi? Se se vasta olisikin noloa.

Tarinan suhteen itsetuntoni heittelee joka toinen päivä. Tai ainakin joka viikko. Tuntuu, että uppoan saaviin, joka on täynnä noloutta, enkä pääse sieltä pois. Mitä järkeä tässä kaikessa on? Haluaisin peruuttaa kaiken, poistaa blogin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

En ole koskenut tarinaani kuukauteen. Olen ollut väsynyt, energiaa on saanut hakea suurennuslasin kanssa. Eilen istuin koneen ääreen, avasin tarinani ja aloin tehdä ehdotettuja muokkauksia. Voi jestas. Ei mennyt kuin pari tuntia, ja tunsin olevani taas täynnä energiaa ja iloa. Tajusin jälleen kerran (miksi sitä ei voi muistaa), että kirjoittaminen on minulle henkireikä. Se on tasapainottavaa, rauhoittavaa, ja ennen kaikkea olen onnellinen, kun saan naputella näppäimistöä ja uppoutua tarinaani. Ehkä tuosta tunteesta voisin etsiä sitä järkeä tähän kaikkeen.

Päivän musiikki: Ryan Cabrera – True

Olenko hyvä vai huono?

Mitä tehdä silloin, kun kustantajalta tulee kirje, jossa ei sanota ei, mutta ei myöskään kyllä? Sain eilen kirjeen kustantamosta, jonne lähetin viimeisimmän version kolme viikkoa sitten. Voisin kuvitella, että kolme viikkoa on keskimääräistä nopeampi vastaus. Tai sitten ei. Kirjeessä luki, että teksti on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Jei. Ja sitten oli pitkältä näyttävä lista muokattavia asioita. Pitkä tarkoittaa kuutta asiaa. Kuusi tuntuu pieneltä määrältä, mutta niiden muokkaaminen on aika iso juttu.

Lopussa luki, että käsikirjoituksen lukija lukisi mielellään muokatun version. Tarkoittaako tämä sitä, että nyt voisi olla oikeasti mahdollisuus?

Mutta. Pitääkö kaikki kommentit ottaa huomioon? Yksi kommenteista liittyy asiaan, joka on iso osa tarinaa, jatkuvasti mukana kulkeva yksityiskohta, ja nyt se pitäisi poistaa. Tarina menettäisi minulle henkilökohtaisesti tärkeän osan. Onko nyt vain oltava nöyrä, jos haluaa saada mahdollisuuden?

Osa kommenteista on kyllä sellaisia, että niitä itsekin olen miettinyt, joten niiden uudelleen aukaiseminen olisi varmasti paikallaan ja kehittäisi tarinaa.

Mitä tehdä? En tietenkään kuvitellut, että tarina olisi täydellinen ja se julkaistaisiin ilman mitään muokkausta, mutta… Otanko vain punakynän ja alan töihin?

Kuinka nopeasti muokkaukset pitäisi tehdä?

Päivän musiikki: Britt Nicole – Believe

Isänpäivänä

Ajattelin näin isänpäivän kunniaksi jakaa kanssanne tämän mahtavan tarinan (kaikkine virheineen), jonka olen kirjoittanut alkuharjoitusvihkoon (?) 10-vuotiaana. Onneksi kirjoittaminen on tuosta hieman kehittynyt. Huomatkaa hieno piirros tarinan lopussa :)

Hyvää isänpäivää!

Oma hölmöläistarinani

Olipa kerran hölmöläinen nimeltä Jussi. Hän oli jo pitkän aikaa toivonut omaa laivaa. Hän rupesi rakentamaan laivaa. Jussi haki kaikki sen kylän muut hölmöläis ukot ja sanoi heille, että siitä laivasta pitää tehdä punainen. Hölmöläiset rupesivat heti rakentamaan laivaa.

Monta päivää oli kulunut. Hölmöläiset ahersivat ja ahersivat, mutta laiva ei tullut valmiiksi. Vasta kahtenakymmenentenä päivänä laiva tuli valmiiksi. Jussi joka oli katsellut, kun miehet tekivät laivaa, oli nyt hirmu iloissaan mutta, kun hän yritti mennä sisälle ei sieltä päässytkään. Jussi sanoi, että heidän pitäisi tehdä sinne sisälle kaikkia huoneita ja kauppoja. Niin he rupesivat purkamaan lautoja sieltä pois, mutta yhtääkkiä koko laiva romahti kasaan. Jussi rupesi itkemään vaikka olikin jo isomies. Hän torui miehiä, mutta se ei auttanut.

Jussi sanoi, että oli sittenkin turha tehdä laivaa. Ja kaikki päättyi sittenkin onnellisesti

Päivän musiikki: Rajaton – Laulu oravasta

Olen hieman tyrmistynyt

78 456 sanaa. 98 734 sanaa! 125 000 sanaa!! Minun 46 830 sanaani kuulostavat ihan muistiinpanoilta. Saako noista edes kirjaa aikaiseksi? Vai tuleeko siitä ohut vihkonen, joka ei pysy pystyssä vaan romahtaa, jos siitä päästää irti.

Nyt kyllä vähän mietityttää. Enpä olisi uskonut, että sanamäärä voisi saada minut ahdistumaan, mutta luettuani muutamia kirjoittajablogeja, minut täytti pieni epätoivo. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos 47 000 sanaan saa mahtumaan kauniin tarinan päähenkilöineen ja sivujuonineen. Eihän? Pitäisikö minun vielä pidentää tarinaani? Onko se aivan liian lyhyt? Tekeekö sanamäärä tarinasta huonon vai hyvän? Argh!

Olisi varmasti ollut järkevää tutustua kirjoittajien sanamääriin hieman aikaisemmin. Tai no kyllähän minä niitä katselin, mutta ajattelin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Ja sitten joku mainitsi jossakin, että kustannustoimittajat toivovat pitkiä tarinoita, koska niistä on helppo lähteä karsimaan turhaa pois. Ounou. Toisaalta, olisinko sitten pakolla yrittänyt keksiä jotakin lisää vain sen takia, että saisin sanamäärän ylittämään jonkun maagisen rajan. Olen muokannut tarinaa nyt niin paljon, että en haluaisi enää sorkkia sitä. Se ei mielestäni tarvitse enää mitään lisää.

Sitä paitsi laitoin paperipinon maanantaina yhdelle kustantajalle. Olin jostakin syystä unohtanut koko kustannustalon ekalta kierrokselta. Nyt sitten vain… odotetaan.

Tällä hetkellä tarinan kakkososasta on kirjoitettu 0 sanaa, joten minulla on ainakin mahdollisuus parantaa tuosta 47 000 sanasta.

Olen pilkunviilaaja

Olen aina ollut suht hyvä äidinkielessä ja kieliopissa. Koulussa oli kiva opetella erilaisia sanajonoja, kuten ”että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes”, ja äidinkielen tunnilla tunsin osaavanikin jotain. Minusta äidinkieli on ehdottomasti tärkein oppiaine, koska sen avulla me kommunikoimme ja kerromme itsestämme. Toki muutkin kielet ovat tärkeitä, mutta mielestäni ennen englannin kielen prepositioiden opettelua pitäisi tietää, miten suomen kielessä muodostetaan yhdyssana. On käsittämätöntä, että joka päivä näkee yhdyssanavirheitä, jopa ihan uutiskirjoittelussa. Olen myös paha pilkunviilaaja, pilkkuja pitäisi mielestäni viljellä.

En kuitenkaan ole täydellinen. Minulle ongelmia teettää yksi pienen pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sana (tai no rinnastuskonjunktio).

JA.

Tai ei oikeastaan itse sana, vaan sen eteen tuleva pilkku. Tuleeko pilkku vai eikö tule? Ollako vai eikö olla? En oikein ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeata. Tiedän kyllä, että kun kahdella lauseella on yhteinen lauseenosa, pilkkua ei tule: Minä kirjoitin tänään blogia ja söin jäätelöä. Mutta miksi, oi miksi, näin: Viikonloppu alkaa huomenna, ja se päättyy sunnuntai-iltana. Kielitohtori sanoo näin: ”Pilkku, koska lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä, vaikka jälkimmäisen lauseen pronomini viittaa edellisen lauseen subjektiin.” Miten niin ei ole yhteistä lauseenjäsentä? Mikä viikonloppu sitten muka on?

Viimeinen tarinan oikolukukierros oli ja-sanojen pilkkujen tarkistaminen. Oli muuten todella monta ja-sanaa. Tungin tekstiin varmasti aika monta sellaista pilkkua, jotka eivät sinne kuuluisi. Ihan vain varmuuden vuoksi. Meinasi myös iskeä puolessa välissä ahdistus, kun ei niistä ja-sanoista meinannut tulla loppua. Ei sinänsä ihme, koska JA oli ainakin vuonna 2002 suomen kielen kahdeksan yleisimmän sanan joukossa toisena.

Luin myös, että nykyään ei ole tarpeellista laittaa pilkkua mutta-sanan eteen? Miten niin ei ole? Kyllä minulle ainakin opetettiin niin. Näyttää jotenkin hassulta, jos sen edessä ei ole pilkkua. Vialliselta lauseelta. Käänsin avainta mutta ovi ei auennut. Ei. Ei näytä hyvälle.

Aiheeseen löyhästi liittyvä ajankohtainen uutinen tältä päivältä: ”Nykyisten Taideteollisen korkeakoulun ja Insinööritieteiden korkeakoulun arkkitehtuurin laitoksen yhdessä muodostama uusi korkeakoulu aloittaa toimintansa tammikuun ensimmäisenä päivänä 2012. Nimeksi on päätetty Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu.”

Anteeksi, mitä?

Ihan kiva nimi, joo, mutta minua häiritsee yksikön ja monikon käyttö nimessä. Miksi ei taiteen ja suunnittelun yksikkö? Minä olisin niin halunnut valmistua Aalto-yliopiston Taideteollisesta korkeakoulusta. Plääh. Kaiken lisäksi englanninkielisessä nimessä (Aalto University School of Arts and Creativity) ei ole suunnittelua nähtykään. Miten suunnittelusta tuli yhtäkkiä luovuus?

Aiheeseen liittyvää:
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Kielitohtori
Nykyajan kieliopas
Iso suomen kielioppi

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.

Olen kirjoittanut tarinan

Sen 46 830 sanaa täyttävät 170 A4-paperiarkkia. Se on kirjoitettu 12 pistekoon fontilla ja 1,5:n rivivälillä. En sano, että olen kirjoittanut kirjan, koska se on kirja vasta sitten, kun siinä on kannet tai sen voi ladata lukulaitteelle. Nyt se on vielä vain kasa papereita. Papereita, joiden seasta saattaa löytää juonenkulkuja, tunteita ja yllätyksiä.

Tarina yhdistää todellisuutta ja fantasiaa. Paranormaalin romantiikan lisäksi juonessa on vahvasti mukana musiikki. Tarinan pääasiallinen kohderyhmä on nuoret aikuiset, mutta toisaalta liian tiukka rajaaminen ei kannata. Amerikkalaisittain tarina kuuluisi YA (Young Adult)-genreen, siihen samaan kuin esimerkiksi Twilight.

Luen itse paljon maagisrealistista YA-kirjallisuutta, joten minulle oli luontaista kirjoittaa jotakin sellaista, mitä itse lukisin. En usko olevani outo lintu siinä suhteessa, että vielä yli kolmekymppisenä luen nuortenkirjallisuutta. Outo ehkä, koska myönnän sen. Toisaalta, onko siinä jotain noloa? Ei mielestäni.

Ihmiset pitävät kirjallisuuden eri tyylilajeista, ja tärkeintähän kuitenkin on, että ihmiset lukevat. Pidän itseäni avarakatseisena ja nautin monenlaisesta kirjallisuudesta, mutta nuortenkirjallisuus on minulle tapa unohtaa hetkeksi stressi ja työkiireet. Se on tyylilaji, joka saa minut nauttimaan paperille kirjoitettujen sanojen muodostamasta tarinasta.

Luen mieluiten kyseisen genren kirjat alkuperäisellä kielellä, englanniksi, koska se tuntuu aidommalta. Lukisin varmasti myös kotimaisia kirjoja, mutta niitä ei vielä ole, yhtä kirjaa lukuunottamatta, tästä genrestä ilmestynyt. Kirjoitan kuitenkin suomeksi, koska se on äidinkieleni, ja sen avulla saan sanottua asiat oikealla tavalla. Toisaalta ei minusta edes olisi kirjoittamaan englanniksi, koska sanavarastoni ei ole riittävän laaja.

Joku varmasti ajattelee, että taas ilmestyi tuollainen wanna-be-kirjailija, joka tyrkyttää itseään kirjallisuuspiireihin. Ehkä, mutta jos en saa tarinaani julki kustantamon kautta, julkaisen sen omakustanteena. Haluan vain saada tarinani kirjaksi. Se on minun unelmani.

Päivän musiikki: Adele – Turning tables