Olen vähän, että no joo

Voi siirappisuuden siirappisuus.

Myönnän häpeilemättä, jälleen kerran, että nautin suunnattomasti Twilight-sarjan uusimmasta perjantaina ensi-iltaan tulleesta Breaking Dawn –elokuvasta.

Tiedossa juonipaljastuksia, joten älä jatka, jos et halua tietää. Tai no, kaipa ne sieltä kirjastakin on tullut luettua.

Elokuvan odotusta on ympäröinyt valtaisa häähössötys. Minkälaiset Bellan ja Edwardin häät ovat ja millainen se Bellan hääpuku nyt sitten oikein on? Ja aika paljon elokuva myös keskittyy häihin ja honeymooniin. Olihan ne hienot häät, mutta ei se puku nyt niin erikoinen ollut. Dome.fi:ssä on mielestäni aikamoinen arvostelu ihmiseltä, joka ei kuulu Twilightin faneihin. Itse en ole ihan samaa mieltä, koska minusta elokuva on suurimmaksi osaksi taattua Twilightia. Onhan se aikamoista siirappia alusta alkaen, mutta mitä sitten. Sitähän fanit odottavat.

Kolme kertaa nauroin. Siis sellaista ei-hyvää-naurua. Se oli enemmänkin voi-luoja-naurua.
1) Kirjailija Stephenie Meyer oli häävieraiden joukossa. Oikeesti. 2) Kun sudet saivat selville, että nyt on vampyyrilapsi laitettu alulle, ne kokoontuivat joelle ja keskustelivat äänettömästi, ajatuksensa voimalla. Koko kohtaus oli jostakin toiselta planeetalta. Ei sitä oikein voi kuvata, se pitää itse nähdä. 3) Kun vampyyrisikiö tarvitsi ihmisen verta, jotta se ei satuttaisi Bellaa, Bella joi verta paperikupista, aivan kuin se olisi mansikkapirtelöä. Ounou.

Joitakin kohtauksia ei vaan saisi tehdä elokuvaan.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ehkä jonkinlaista odottelua. Koska alkaa meno ja meininki. Olen edelleeen sitä mieltä, että ensimmäinen elokuva on ollut paras, aidoin ja romanttisin. Nyt mentiin jo hieman liikaa ylisiirappisuuteen ja angsteiluun. En oikein tiedä, mitä odottaa viimeiseltä elokuvalta. Breaking Dawnin lopputekstien jälkeen näytetty pätkä kohtauksesta, jossa Voltuurit saavat tiedon uuden vampyyrilapsen syntymästä, ei ikävä kyllä nostanut odotuksia kovin korkealle.

Bellaa esittävä Kristen Stewart oli saatu näyttämään kärsivältä odottajalta, jonka mahassa kasvaa verenhimoinen vampyyri (joka olikin sitten NIIN suloinen ja ihana). Siitä pointsit. Ai niin, ja elokuva loppui juuri niin kuin ajattelin. Bellan silmät rävähtävät auki, ja ne ovat punaiset. Bellasta on tullut vampyyri. Jei.

Vaikka elokuva siis oli mielestäni erinomaista viihdettä, ei se ollut lähellekään yhtä hyvä kuin kirja. Joskus se vain on niin, että kirjat ovat miljoona kertaa parempia kuin niistä tehdyt elokuvaversiot. En toki silti panisi pahitteeksi, jos omasta tarinastani tehtäisiin elokuva.

Se, mitä aina ihmettelen on, että miten ihmeessä vampyyrit voivat saada lapsia?

Kuva

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.

Olen kirjoittanut tarinan

Sen 46 830 sanaa täyttävät 170 A4-paperiarkkia. Se on kirjoitettu 12 pistekoon fontilla ja 1,5:n rivivälillä. En sano, että olen kirjoittanut kirjan, koska se on kirja vasta sitten, kun siinä on kannet tai sen voi ladata lukulaitteelle. Nyt se on vielä vain kasa papereita. Papereita, joiden seasta saattaa löytää juonenkulkuja, tunteita ja yllätyksiä.

Tarina yhdistää todellisuutta ja fantasiaa. Paranormaalin romantiikan lisäksi juonessa on vahvasti mukana musiikki. Tarinan pääasiallinen kohderyhmä on nuoret aikuiset, mutta toisaalta liian tiukka rajaaminen ei kannata. Amerikkalaisittain tarina kuuluisi YA (Young Adult)-genreen, siihen samaan kuin esimerkiksi Twilight.

Luen itse paljon maagisrealistista YA-kirjallisuutta, joten minulle oli luontaista kirjoittaa jotakin sellaista, mitä itse lukisin. En usko olevani outo lintu siinä suhteessa, että vielä yli kolmekymppisenä luen nuortenkirjallisuutta. Outo ehkä, koska myönnän sen. Toisaalta, onko siinä jotain noloa? Ei mielestäni.

Ihmiset pitävät kirjallisuuden eri tyylilajeista, ja tärkeintähän kuitenkin on, että ihmiset lukevat. Pidän itseäni avarakatseisena ja nautin monenlaisesta kirjallisuudesta, mutta nuortenkirjallisuus on minulle tapa unohtaa hetkeksi stressi ja työkiireet. Se on tyylilaji, joka saa minut nauttimaan paperille kirjoitettujen sanojen muodostamasta tarinasta.

Luen mieluiten kyseisen genren kirjat alkuperäisellä kielellä, englanniksi, koska se tuntuu aidommalta. Lukisin varmasti myös kotimaisia kirjoja, mutta niitä ei vielä ole, yhtä kirjaa lukuunottamatta, tästä genrestä ilmestynyt. Kirjoitan kuitenkin suomeksi, koska se on äidinkieleni, ja sen avulla saan sanottua asiat oikealla tavalla. Toisaalta ei minusta edes olisi kirjoittamaan englanniksi, koska sanavarastoni ei ole riittävän laaja.

Joku varmasti ajattelee, että taas ilmestyi tuollainen wanna-be-kirjailija, joka tyrkyttää itseään kirjallisuuspiireihin. Ehkä, mutta jos en saa tarinaani julki kustantamon kautta, julkaisen sen omakustanteena. Haluan vain saada tarinani kirjaksi. Se on minun unelmani.

Päivän musiikki: Adele – Turning tables