Olenko hyvä vai huono?

Mitä tehdä silloin, kun kustantajalta tulee kirje, jossa ei sanota ei, mutta ei myöskään kyllä? Sain eilen kirjeen kustantamosta, jonne lähetin viimeisimmän version kolme viikkoa sitten. Voisin kuvitella, että kolme viikkoa on keskimääräistä nopeampi vastaus. Tai sitten ei. Kirjeessä luki, että teksti on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Jei. Ja sitten oli pitkältä näyttävä lista muokattavia asioita. Pitkä tarkoittaa kuutta asiaa. Kuusi tuntuu pieneltä määrältä, mutta niiden muokkaaminen on aika iso juttu.

Lopussa luki, että käsikirjoituksen lukija lukisi mielellään muokatun version. Tarkoittaako tämä sitä, että nyt voisi olla oikeasti mahdollisuus?

Mutta. Pitääkö kaikki kommentit ottaa huomioon? Yksi kommenteista liittyy asiaan, joka on iso osa tarinaa, jatkuvasti mukana kulkeva yksityiskohta, ja nyt se pitäisi poistaa. Tarina menettäisi minulle henkilökohtaisesti tärkeän osan. Onko nyt vain oltava nöyrä, jos haluaa saada mahdollisuuden?

Osa kommenteista on kyllä sellaisia, että niitä itsekin olen miettinyt, joten niiden uudelleen aukaiseminen olisi varmasti paikallaan ja kehittäisi tarinaa.

Mitä tehdä? En tietenkään kuvitellut, että tarina olisi täydellinen ja se julkaistaisiin ilman mitään muokkausta, mutta… Otanko vain punakynän ja alan töihin?

Kuinka nopeasti muokkaukset pitäisi tehdä?

Päivän musiikki: Britt Nicole – Believe

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.