Olen valaistunut

Olen todella huono lukemaan jotakin sellaista, mikä ei kiinnosta tai mikä ei ole jollakin tavalla ajankohtaista omassa elämässäni. Vielä pari vuotta sitten en olisi lukenut kirjoittamiseen ja kirjan markkinointiin liittyviä juttuja, koska en vielä silloin ajatellut, että oikeasti yrittäisin saada tarinani kirjaksi. Nyt olen huomannut, että kaikki mikä liittyy kirjan julkaisemiseen, on kiinnostavaa.

Luin gradun aiheesta Esikoiskirjailijan markkinointi ja julkisuus, jossa tutkittiin esikoiskirjailijan tuotteistamista, henkilöbrändäämistä, ja onko se ylipäänsä mahdollista. Gradussa muun muassa puhutaan siitä, kuinka vaikea myyntikohde kirja on. Koska yksittäinen kirja ei erotu massasta, on kirjailijan nimi tärkeä, mikä johtaa siihen, että kirjailijan ja varsinkin esikoiskirjailijan on saatava jollakin tapaa itselleen tunnettuutta ja julkisuutta. Tämä tarkoittaa monesti sitä, että hankittu julkisuus ei ole kaikkien mielestä hyvä juttu. Kirjanhan tässä pitäisi olla esillä eikä kirjailijan. Ja jos markkinointi ei ole ihan hyppysissä, voi tapahtua ylilyöntejä. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta?

Gradussa tuotiin myös esille erilaisia tapoja markkinoida itseään, mutta voi olla aika vaikeaa esimerkiksi saada haastattelua aikakauslehteen ellei takana ole kustantajaa. Nykypäivänä bloggaus taitaakin olla mielikuvamarkkinointiin perustuvaa henkilömarkkinointia parhaimmillaan.

Tästä päästäänkin takaisin alkuperäiseen aiheeseen eli jos aihe on oikeasti kiinnostava, kirjan/jutun/minkä tahansa jaksaa lukea, vaikka se olisikin lähes 100-sivuinen gradu aiheesta, jota ei vielä pari vuotta sitten olisi lukenut edes vessan pöntöllä. Toki en tässä mitenkään laita vastatusten 500-sivuista fantasiaromaania ja vain 100-sivuista gradua, mutta en edes omaa opinnäytetyötäni enää jaksaisi lukea, vaikka siinä oli vain 60 sivua.

No, eipä tämä nyt ehkä kovin innovatiivinen ajatus ollut, mutta jotenkin se tällä hetkellä tuntuu kovin merkitykselliseltä. Kai se vähän liittyy viimeaikaiseen “Älä tee sitä, mitä muut odottavat vaan tee sitä, mitä itse haluat” -elämänasenteeseen. Lukiessa pitää ensisijaisesti nauttia siitä, mitä lukee.

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)