Olenko hyvä vai huono?

Mitä tehdä silloin, kun kustantajalta tulee kirje, jossa ei sanota ei, mutta ei myöskään kyllä? Sain eilen kirjeen kustantamosta, jonne lähetin viimeisimmän version kolme viikkoa sitten. Voisin kuvitella, että kolme viikkoa on keskimääräistä nopeampi vastaus. Tai sitten ei. Kirjeessä luki, että teksti on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Jei. Ja sitten oli pitkältä näyttävä lista muokattavia asioita. Pitkä tarkoittaa kuutta asiaa. Kuusi tuntuu pieneltä määrältä, mutta niiden muokkaaminen on aika iso juttu.

Lopussa luki, että käsikirjoituksen lukija lukisi mielellään muokatun version. Tarkoittaako tämä sitä, että nyt voisi olla oikeasti mahdollisuus?

Mutta. Pitääkö kaikki kommentit ottaa huomioon? Yksi kommenteista liittyy asiaan, joka on iso osa tarinaa, jatkuvasti mukana kulkeva yksityiskohta, ja nyt se pitäisi poistaa. Tarina menettäisi minulle henkilökohtaisesti tärkeän osan. Onko nyt vain oltava nöyrä, jos haluaa saada mahdollisuuden?

Osa kommenteista on kyllä sellaisia, että niitä itsekin olen miettinyt, joten niiden uudelleen aukaiseminen olisi varmasti paikallaan ja kehittäisi tarinaa.

Mitä tehdä? En tietenkään kuvitellut, että tarina olisi täydellinen ja se julkaistaisiin ilman mitään muokkausta, mutta… Otanko vain punakynän ja alan töihin?

Kuinka nopeasti muokkaukset pitäisi tehdä?

Päivän musiikki: Britt Nicole – Believe

Olen hieman tyrmistynyt

78 456 sanaa. 98 734 sanaa! 125 000 sanaa!! Minun 46 830 sanaani kuulostavat ihan muistiinpanoilta. Saako noista edes kirjaa aikaiseksi? Vai tuleeko siitä ohut vihkonen, joka ei pysy pystyssä vaan romahtaa, jos siitä päästää irti.

Nyt kyllä vähän mietityttää. Enpä olisi uskonut, että sanamäärä voisi saada minut ahdistumaan, mutta luettuani muutamia kirjoittajablogeja, minut täytti pieni epätoivo. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos 47 000 sanaan saa mahtumaan kauniin tarinan päähenkilöineen ja sivujuonineen. Eihän? Pitäisikö minun vielä pidentää tarinaani? Onko se aivan liian lyhyt? Tekeekö sanamäärä tarinasta huonon vai hyvän? Argh!

Olisi varmasti ollut järkevää tutustua kirjoittajien sanamääriin hieman aikaisemmin. Tai no kyllähän minä niitä katselin, mutta ajattelin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Ja sitten joku mainitsi jossakin, että kustannustoimittajat toivovat pitkiä tarinoita, koska niistä on helppo lähteä karsimaan turhaa pois. Ounou. Toisaalta, olisinko sitten pakolla yrittänyt keksiä jotakin lisää vain sen takia, että saisin sanamäärän ylittämään jonkun maagisen rajan. Olen muokannut tarinaa nyt niin paljon, että en haluaisi enää sorkkia sitä. Se ei mielestäni tarvitse enää mitään lisää.

Sitä paitsi laitoin paperipinon maanantaina yhdelle kustantajalle. Olin jostakin syystä unohtanut koko kustannustalon ekalta kierrokselta. Nyt sitten vain… odotetaan.

Tällä hetkellä tarinan kakkososasta on kirjoitettu 0 sanaa, joten minulla on ainakin mahdollisuus parantaa tuosta 47 000 sanasta.

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.