Olen opiskellut kirjallisuutta

Avasin taas yhtenä päivänä ison pahvilaatikon, johon olen kasannut kaikki päiväkirjani ja kirjoitukseni. Käteeni osui paperinippu, jonka kannessa luki: ”Suomen kirjallisuus: Maailmankirjallisuus. Essee teoksesta The bride of Lammermoor (Walter Scott, 1819)”.

Täytyy häpeäkseni myöntää, että en edes muistanut käyneeni Tampereen avoimen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen kurssilla. Juu-u, siitä on vuosia. Ehkä tuo löytö on kuitenkin taas yksi muistutus siitä, miten paljon kirjat ja kirjoittaminen ovat minulle aina merkinneet. Eikä tuossa kurssissakaan vielä mitään, mutta kun luin tekstiä, ajattelin, että olenko oikeasti kirjoittanut joskus noin hyvin. Noin analyyttisesti ja… kauniisti. Käsittämätöntä.

Lammermoorin morsiamen lisäksi pinossa oli Yukio Mishiman Kultainen temppeli –teoksesta tehty essee, jossa pohdin temppelin tuhopolton syitä. Aika heviä kamaa, täytyy sanoa. Pitäisiköhän kokeilla, miten pohdinta ja analyysi onnistuisivat tänä päivänä?

Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi hieman jouluista musiikkia:

Päivän musiikki: Justin Bieber – Mistletoe

Olen valmis yrittämään

Otin ohjeista vaarin (onpas muuten hassu sanonta). Toin tarinaa selvemmin Suomeen. Poistin liikoja tunnetiloja. Kirjoitin muutaman lisäjuonen. Oikoluin, korjasin, oikoluin, korjasin. Ahdistuin. Korjasin.

Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa hommaa. Varsinkaan tällaiselta pikkutarkalta ihmiseltä, joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat ovat paikallaan. Silti sitä joskus ihmettelee, että mistä se kaikki teksti oikein kumpuaa. Kyllähän sitä kadehtien miettii sellaisia kirjailijoita, joilta ilmestyy parikin kirjaa vuodessa. Mutta he taitavatkin kirjoittaa ammatikseen. Päivätyön ohella ei tekstiä ihan turbovauhtia nimittäin synny, kun kirjoittamisen lisäksi pitäisi vapaa-aikaa jäädä muuhunkin. Toki kirjoitusnopeus varmasti kehittyy vuosien kuluessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kyllästyvätkö kirjailijat koskaan kirjoittamaansa tarinaan siinä vaiheessa, kun tarina on valmis, mutta sitä alkaa oikolukemaan. Vai oikolukeeko joku muu kirjan? Itselleni ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Tai no ehkä siinä vaiheessa, kun oikolukee jotain sadatta kertaa ja sanat pursuavat korvista ulos niin, että haluaisi antaa periksi. Olen myös huomannut, että alkuosa tarinasta on oikoluettu huomattavasti paremmin kuin loppuosa. Sitä oikolukee ensimmäiset 50 sivua ja sitten tekee oikoluvussa esille tulleet muutokset, ja kas, pari pientä sivujuonta ilmestyy mukaan. No, siinä sitten aloitetaan oikoluku uudestaan alusta. Ja sitten tajuaa, että niin, onhan tässä tarinassa loppuosakin.

Olen päättänyt lähettää muokatun tarinan vielä pariin kustantamoon. Jos heiltä tulee kielteinen vastaus, tarinastani tulee omakustanne. Teen sellaisen markkinointikampanjan, että tarinaani ei vain voi olla lukematta. Hankin kääntäjän ja julkaisen tarinani Amazon.comissa, jossa paranormaalilla nuortenkirjallisuudella on lukijoita.

No, eipä ainakaan kunnianhimosta pitäisi olla puutetta :)

Olen lähettänyt tarinan kustantamoon

Ensimmäisestä tuli vastaus parin viikon päästä. Ei kiitos. Epäilemättä he olivat lukeneet tarinan sanasta sanaan, vaikka he ilmoittivatkin, että vastaukseen saattaa mennä 3-6 kuukautta. Osasin toki odottaa tuollaista vastausta, koska tarina tyylinsä perusteella sopisi paremmin amerikkalaisiin kustantamoihin.

Toisesta isosta kustantamosta sain vastauksen noin neljän kuukauden kuluttua. Silloiset 150 sivuani saapuivat takaisin paperikuoressa mukanaan kolme sivua palautetta. Olin yllättynyt, koska olen ymmärtänyt, että yleensä kustantamot eivät anna palautetta käsikirjoituksista. Joten ajattelin, että tarinassa täytyy olla jotakin hyvää. Palaute olikin suurimmaksi osaksi positiivista ja kannustavaa. – – vetävä, viihdyttävä ja valmis paketti – – mainio nuorten viihderomaani – – kaupallista potentiaalia – –

Mutta…

Romaanissa on liikaa viitteitä Twilight-sarjaan, joten he eivät olleet valmiita ottamaan sitä kustannusohjelmaan. Luulen (haluan ajatella), että suurin syy on kuitenkin se, että kotimaista paranormaaliin romantiikkaan liittyvää kirjallisuutta ei vielä ole nähty laajasti. Kyseisellä tyylillä kirjoitettuja kirjoja on amerikkalainen YA-genre täynnä, mutta ehkä samantyylisiä kirjoja ei ole Suomessa kannattavaa julkaista. Toivon, että Veera Laitisen syyskuussa ilmestynyt ”Surunsyöjät”, joka on ensimmäinen kotimainen paranormaalista romantiikasta kertoja romaani, avaa ovia myös muille tämän genren kirjailijoille. Surunsyöjien tapahtumamiljöö ei tosin ole Suomessa, joten ainakin siinä tarinani eroaa.

Jos liika samankaltaisuus viittaa yliluonnollisuuteen ja kahden nuoren väliseen paranormaaliin rakkauteen, myönnän syyllisyyteni. Tämän aihepiirin kirjoissa nyt vaan sattuu olemaan tietyt asiat, joita ilman kirja ei kuuluisi paranormaalin romantiikan alle. Ei se muuten olisi hykerryttävän kutkuttava lukunautinto.

Väitän, että tarinani on hyvinkin erilainen Twilightiin verrattuna – siinä ei ole vampyyreita eikä ihmissusia :)

Voi toki olla, että tarinani ei vain ole tarpeeksi hyvä. Piilotin palautteen vaatekaappiini enkä kertonut asiasta miehelleni. Rypesin itsesäälissä ja toistelin itselleni, että olen huono kirjoittamaan enkä juuri MINÄ voisi koskaan saada tarinaani julkaistuksi.

Jatkoin amerikkalaisten nuortenkirjojen lukemista ja palasin silloin tällöin tuijottamaan palautekirjeen muutamaa riviä: – – kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja muokata juonesta omanlaisensa.

Ja sitten päätin tehdä niitä muutoksia.

Olen lukenut aina

Opin lukemaan niin, että olin jonkin aikaa tavannut kirjan sanoja, ja yhtäkkiä vain osasin yhdistää sanat ja lukea sujuvasti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Luin, luin ja luin. Ihan sikana. En todellakaan muista kaikkia lapsena lukemiani kirjoja, mutta parhaimmat muistot liittyvät Neiti Etsivään, Viisikkoon, Montgomeryn Annaan ja Pieni talo preerialla -sarjaan. Lukiessani Neiti Etsivää, kuuntelin jostakin syystä aina Jennifer Rushia ja varsinkin The Power of Love –kappale tuo mieleen Neiti Etsivän. Voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä kuuntelin Jennifer Rushia 10-vuotiaana, mutta minulla nyt on aina ollut vähän oudompi musiikkimaku kuin tuntemillani ihmisillä keskimäärin.

Muistan lukeneeni myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaa ja Merri Vikin Lotta-sarjaa. Alcottin Pikku Naisia ei toki pidä unohtaa. Suomalaisista kirjoista tulee mieleen Anni Swanin Iris-rukka, jonka muistan olleen sykähdyttävä lukukokemus, sekä Anni Polvan Tiina-sarja. Agatha Christien murhamysteereitä ahmin jo ala-asteikäisenä, ne olivat todella jännittävää lukemista.

Voin vieläkin muistaa sen tuoksun, joka lähti kirjastosta lainaamistani kirjoista. Olin pienen paikkakuntamme koulun yhteydessä toimivan kirjaston suurkuluttaja. Rakastin kirjastoa niin paljon, että olin siellä toisinaan jopa ”töissä” koulun jälkeen. Silloin kirjojen välissä oli pahviset kellertävät lainauskortit, joihin kirjoitettiin palautuspäivämäärä ja jotka laitettiin kirjan takana olevaan muovitaskuun. Se oli minusta hurjan mielenkiintoista.

Aikuisiällä on ollut aika, jolloin en ole lukenut oikeastaan yhtään kaunokirjallisuutta. Silloin en myöskään kirjoittanut sanaakaan. En ajatellut, että kirjat ja kirjoittaminen olisivat niitä asioita, jotka antavat minulle mahdollisuuden vetäytyä rauhaan ympäröivän maailman ärsykkeiltä.

Kirjat ovat minulle tie mielikuvitukseen ja kirjoittaminen työkalu mielikuvituksen esille tuomiseen. Mielikuvituksen sanotaan olevan keskeinen luovuuden lähde. Se on myös asia, jota ilman en olisi minä.

Pari vuotta sitten elämääni ilmestyivät vampyyrit. Sekosin Twilightista :) Nähtyäni elokuvan luin kaikki neljä kirjaa putkeen. Kun sain suomennetut versiot luettua, luin englanninkieliset. Twilightin jälkeen tutkin tuntikausia Amazon.comin tarjontaa ja tutustuin paranormaaliin rakkauteen vampyyrien, ihmissusien, keijujen, enkeleiden, kuolemattomien ja ties minkä olentojen kautta. Tilatessani kilokaupalla kirjoja toiselta puolelta maapalloa ajattelin, että ei ehkä ihan selväjärkistä hommaa yli kolmekymppiseltä ihmiseltä. Lukea nyt nuorille tarkoitettua fantasiakirjallisuutta, mitäköhän kaikki oikein ajattelisivat, jos tietäisivät.

Siitä tämä kaikki kuitenkin alkoi. Sain idioottimaisen päähänpiston alkaa kirjoittaa omaa paranormaalia rakkaustarinaa.

Päivän musiikki: Lifehouse – Broken