Unelmien toteutumisesta

On unelmia, jotka eivät toteudu, ja on unelmia, jotka toteutuvat. Pitää vain muistaa, kun näyttää siltä, että yksi unelma vedetään vessanpöntöstä alas, että aina tulee uusia unelmia.

Näyttää siltä, että unelma oman tarinani julkaisemisesta on tosiaan päätymässä vessanpönttöön. Muokkauskierroksella olevasta käsikirjoituksesta ei ole kuulunut mitään kolmeen kuukauteen. Harmi, koska ihan rehellisesti olen ollut sitä mieltä, että tarinani olisi ansainnut päästä muidenkin luettavaksi. Fantasialla riittää kuitenkin lukijoita, ja kun kyseessä oli vielä Suomeen sijoittuva maagisrealistinen tarina, olisi sen luullut kiinnostavan kyseistä genreä lukevia. Mutta tällä kertaa kävi näin. Ei sillä, että antaisin periksi, voinhan edelleen tehdä tarinasta omakustanteen tai laittaa sen oikeasti Amazoniin myyntiin (kunhan joku ensin kääntäisi tekstin).

Tällä hetkellä kuitenkin unelma kirjailijaksi tulemisesta on saanut vierelleen vielä suuremman unelman, joka on täyttymässä kahden kuukauden sisällä. Pieni mahatyyppi potkii jo siihen malliin, että hän haluaisi päästä tutustumaan uuteen ihmeelliseen unelmia täynnä olevaan maailmaan. Koska jokaisella pitää olla unelmia, ilman niitä elämä olisi tylsää. Äidiksi tuleminen on minun suuri unelmani ja se on nyt toteutumassa.

Siksi en pysty olemaan onneton siitä, että tarinani ei saanut turvallisia kansia ympärilleen. Vanhat unelmat voi aina herättää uudelleen henkiin ja niistä voi kasvaa vielä jotain isompaa.

Nyt keskityn tämän unelman toteutumiseen ja pienen ihmisen kasvattamiseen. Luen paljon satuja ja tutustutan hänet kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Kuka tietää, minkälaisia kirjallisia unelmia hänen mielessään syntyy.

Ja toki jatkan kirjoittamista. Sitä ei minusta saa pois millään.

Tällaista täällä tänään

Kylläpäs aika on mennyt hurjaa vauhtia. Toisaalta en edes tunne syyllisyyttä siitä, että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään blogin puolelle. Joskus on vain pakko ottaa etäisyyttä joihinkin asioihin, jotta saa taas kiinni motivaatiosta.

Tammikuussa laskin suksilla kahdeksan päivän ajan mäkeä alas Meribelissä, Ranskassa. Parhaita olivat päivät, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lumi kimmelsi ympärillä ja edessä aukenivat huikeat alppinäkymät. Ja ne hetket, kun joi rinneravintolassa kermavaahdolla kuorrutettua kuumaa kaakaota ja mietti, että aurinkolasit olisivat olleet tarpeelliset. Ei ehkä niin parhaita olivat päivät, kun lunta satoi niin paljon, että hiihtohissistä istuessa näki vain yhden edellä menevän tuolin, ja mäessä joutui laskemaan kepiltä kepille, jotta pääsi turvallisesti alas asti. Extreme-urheilua parhaimmillaan.

Kotona on tehty melkein neljä viikkoa remonttia, jonka takia siellä ei ole pystynyt asumaan, joten ehkä joku pystyy kuvittelemaan, että myöskään kirjoittaminen ei ole oikein sujunut. Remontin aikana huomasi taas kuinka tärkeä asia oma koti on. Se on paikka, jossa voi olla täysin oma itsensä, mikä on ehkä henkisesti kaikkein tärkeintä tässä maailmassa.

Lähetin sähköpostia kustannustoimittajalle, joka oli kiinnostunut lukemaan muokatun version tarinastani, mutta vielä tammikuun puolella hän ei ollut uutta versiota kerennyt lukemaan. No, odotellaan. Helsingin Sanomissa julkaistussa kevään lasten- ja nuortenkirjojen listassa ei kovin montaa kotimaista fantasiakirjaa löytynyt, joten ehkä se kotimainen fantasia ei vaan vielä ole se juttu.

Mutta ilouutisia voi näköjään silti saada. Onnea Vera Vala kustannussopimuksesta!

Aloin kirjoittaa tarinan toista osaa, tarkoituksena kun on, että sarja olisi kaksiosainen. Sain aikaiseksi kaksi sivua. Juonesta on olemassa kaikenlaisia muistiinpanoja, pieniä yksittäisiä asioita sieltä täältä, mutta vielä en ole saanut sellaista motivaatiota, että tekstiä olisi syntynyt enemmän. Kirjoittaminen on takkuillut osaksi myös siksi, että elämässäni alkanut uusi aikakausi on vienyt aikalailla kaiken ylimääräisen mehun. Mutta eiköhän tässä vielä päästä siihenkin vaiheeseen, että vietän taas kaiken vapaan ajan koneen äärellä.

Aika rentoutua ja odottaa

Nyt on pikkujoulut vietetty, oikein kaksin kappalein. Koti on koristeltu jouluun, vain kuusi puuttuu. Piparkakkulinna on tehty, ja siitä tuli melkein yhtä muotopuoli kuin muinakin vuosina. Vielä eivät ole kissat sen päälle hypänneet ja tuhonneet sitä kuten yhtenä vuonna kävi. Linnan takana seisovalle porolle, jonka nenänpää on vaaleanpunainen ranskanpastilli, kävi kuitenkin vähän köpelösti. Ikkunoista puhaltava kostea viima (vanhan talon vanhat ikkunat falskaavat) sai sen jalat pehmentymään, joten se joutuu jatkossa elämään ilman jalkojaan. Karu kohtalo.

Joululahjastressiä en aio tänä jouluna ottaa. Tärkeintä on viettää aikaa yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta kaipa sitä kuitenkin jotain pientä lahjantapaista tulee hankittua. Itselleni tilasin kuusi mahtavaa kirjalahjaa Amazonista. Ehkä niistä jonkun käärin lahjapaperiin ja avaan aattona kuin se olisi isokin yllätys.

Tarinan muokkaukset ovat nyt valmiit. Yllättävän paljon löysin vielä kieliopillisiakin korjauksia, joten viilasin tekstiä viimeiseen asti. Nyt sitten vain tulostin laulamaan ja paketti postiin. Jännityksellä odotan, tuleeko muokatusta versiosta vielä palautetta vai haudataanko se jonnekin kustantamon kellarin syövereihin.

Tunnetäysi itsetunto. Vai itsetuho?

Joka toinen päivä epäilen itseäni. Ne päivät, jolloin minulla on voittajafiilis ja ajattelen, että tarinani on ihan pirun hyvä, ovat hyviä. Ne päivät, jolloin ajattelen, että mitähän muut oikein ajattelevat, kun tälläinen aikuinen nainen kirjoittaa nuortenfantasiaa, ovat huonoja.

Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ihminen ja ehkä sen takia myös hieman sisäänpäinvetäytynyt. En paljasta ulkopuolisille helposti tunteitani, vaikka saatankin kertoa itsestäni paljon. Tunnen erilaiset asiat kuitenkin hyvin vahvasti. Luulisin, että siksi pystyn myös kirjoittamaan vahvoista tunteista. Tai ällöromanttisista, miten kukin asian näkee.

Kun aloitin tämän blogin, varmasti monelle tuttavalleni tuli täytenä yllätyksenä, että haluan kirjailijaksi. Tai että olen ylipäätänsä kirjoittanut tarinan. Joskus ihmisiä on kiva yllättää :)
En ole koskaan hihkunut asiatekstin kirjoittamisesta, joten ehkä ihmiset ovat ajatelleet, että en osaa kirjoittaa. Kaikki eivät osaa kirjoittaa. Minäkään en osaa kirjoittaa asiatekstejä. Osaan kirjoittaa romanttista fantasiaa.

Kirjan julkaiseminen on tietyllä tavalla oman julkisen kuoren rikkiräjäyttämistä. Avaat pääsi sisäisen maailman muille, ja ihmiset pääsevät käsiksi sinun erittäin henkilökohtaisiin ajatuksiisi. Mitä he oikein ajattelevat? Mitä jos tarina on heidän mielestään ihan paska? Mitä jos he nauravat minulle? Mitä jos en saakaan tarinaani heidän kritisoitavaksi? Se se vasta olisikin noloa.

Tarinan suhteen itsetuntoni heittelee joka toinen päivä. Tai ainakin joka viikko. Tuntuu, että uppoan saaviin, joka on täynnä noloutta, enkä pääse sieltä pois. Mitä järkeä tässä kaikessa on? Haluaisin peruuttaa kaiken, poistaa blogin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

En ole koskenut tarinaani kuukauteen. Olen ollut väsynyt, energiaa on saanut hakea suurennuslasin kanssa. Eilen istuin koneen ääreen, avasin tarinani ja aloin tehdä ehdotettuja muokkauksia. Voi jestas. Ei mennyt kuin pari tuntia, ja tunsin olevani taas täynnä energiaa ja iloa. Tajusin jälleen kerran (miksi sitä ei voi muistaa), että kirjoittaminen on minulle henkireikä. Se on tasapainottavaa, rauhoittavaa, ja ennen kaikkea olen onnellinen, kun saan naputella näppäimistöä ja uppoutua tarinaani. Ehkä tuosta tunteesta voisin etsiä sitä järkeä tähän kaikkeen.

Päivän musiikki: Ryan Cabrera – True

Olen ratikkalukija

Aamulla astuessani täpötäyteen ratikkaan, liu’utan iPhoneni auki ja kosketan Kindle-ikonia. Uppoudun tarinan maailmaan, ja tuntuu kuin kaikki äänet ympärilläni hiljenisivät. Ei ole väliä, vaikka aina ei saisikaan istumapaikkaa, lukea voi myös seisaaltaan. Ennen kuin huomaankaan, ratikka kirskuu kääntyessään viimeiseen käännökseensä, ja olen töissä. Kun työpäivä päättyy, sama toistuu toiseen suuntaan. Töiden jälkeen ratikassa lukeminen on helppo tapa työntää työasiat pois mielestä.

Yleensä luen puhelimella helppolukuista englanninkielistä YA-kirjallisuutta, koska mielestäni puhelin sopii hyvin nopeaan lukemiseen, mutta on sillä joskus opiskelukirjojakin tullut selailtua. Ratikassa lukeminen on kovin erilaista verrattuna kotona sohvalla lukemiseen. Kotona tarinaan keskittyy paremmin, ja yleensä kotona luen kirjaa, jossa on oikeat kannet.

Sanojen ahmimisnopeus näyttäisi olevan hyvien kirjojen kohdalla samanlainen riippumatta paikasta. Joskus ihan pelottaa se nopeus, jolla mielenkiintoisen kirjan sanat soljuvat silmien edessä. Ja sitten on se toisinaan jopa hieman ärsyttävä tunne, kun esimerkiksi työpäivän aikana miettii vain sitä, että koska pääsee takaisin tarinan ääreen.

Olen valaistunut

Olen todella huono lukemaan jotakin sellaista, mikä ei kiinnosta tai mikä ei ole jollakin tavalla ajankohtaista omassa elämässäni. Vielä pari vuotta sitten en olisi lukenut kirjoittamiseen ja kirjan markkinointiin liittyviä juttuja, koska en vielä silloin ajatellut, että oikeasti yrittäisin saada tarinani kirjaksi. Nyt olen huomannut, että kaikki mikä liittyy kirjan julkaisemiseen, on kiinnostavaa.

Luin gradun aiheesta Esikoiskirjailijan markkinointi ja julkisuus, jossa tutkittiin esikoiskirjailijan tuotteistamista, henkilöbrändäämistä, ja onko se ylipäänsä mahdollista. Gradussa muun muassa puhutaan siitä, kuinka vaikea myyntikohde kirja on. Koska yksittäinen kirja ei erotu massasta, on kirjailijan nimi tärkeä, mikä johtaa siihen, että kirjailijan ja varsinkin esikoiskirjailijan on saatava jollakin tapaa itselleen tunnettuutta ja julkisuutta. Tämä tarkoittaa monesti sitä, että hankittu julkisuus ei ole kaikkien mielestä hyvä juttu. Kirjanhan tässä pitäisi olla esillä eikä kirjailijan. Ja jos markkinointi ei ole ihan hyppysissä, voi tapahtua ylilyöntejä. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta?

Gradussa tuotiin myös esille erilaisia tapoja markkinoida itseään, mutta voi olla aika vaikeaa esimerkiksi saada haastattelua aikakauslehteen ellei takana ole kustantajaa. Nykypäivänä bloggaus taitaakin olla mielikuvamarkkinointiin perustuvaa henkilömarkkinointia parhaimmillaan.

Tästä päästäänkin takaisin alkuperäiseen aiheeseen eli jos aihe on oikeasti kiinnostava, kirjan/jutun/minkä tahansa jaksaa lukea, vaikka se olisikin lähes 100-sivuinen gradu aiheesta, jota ei vielä pari vuotta sitten olisi lukenut edes vessan pöntöllä. Toki en tässä mitenkään laita vastatusten 500-sivuista fantasiaromaania ja vain 100-sivuista gradua, mutta en edes omaa opinnäytetyötäni enää jaksaisi lukea, vaikka siinä oli vain 60 sivua.

No, eipä tämä nyt ehkä kovin innovatiivinen ajatus ollut, mutta jotenkin se tällä hetkellä tuntuu kovin merkitykselliseltä. Kai se vähän liittyy viimeaikaiseen “Älä tee sitä, mitä muut odottavat vaan tee sitä, mitä itse haluat” -elämänasenteeseen. Lukiessa pitää ensisijaisesti nauttia siitä, mitä lukee.

Olen hieman tyrmistynyt

78 456 sanaa. 98 734 sanaa! 125 000 sanaa!! Minun 46 830 sanaani kuulostavat ihan muistiinpanoilta. Saako noista edes kirjaa aikaiseksi? Vai tuleeko siitä ohut vihkonen, joka ei pysy pystyssä vaan romahtaa, jos siitä päästää irti.

Nyt kyllä vähän mietityttää. Enpä olisi uskonut, että sanamäärä voisi saada minut ahdistumaan, mutta luettuani muutamia kirjoittajablogeja, minut täytti pieni epätoivo. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos 47 000 sanaan saa mahtumaan kauniin tarinan päähenkilöineen ja sivujuonineen. Eihän? Pitäisikö minun vielä pidentää tarinaani? Onko se aivan liian lyhyt? Tekeekö sanamäärä tarinasta huonon vai hyvän? Argh!

Olisi varmasti ollut järkevää tutustua kirjoittajien sanamääriin hieman aikaisemmin. Tai no kyllähän minä niitä katselin, mutta ajattelin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Ja sitten joku mainitsi jossakin, että kustannustoimittajat toivovat pitkiä tarinoita, koska niistä on helppo lähteä karsimaan turhaa pois. Ounou. Toisaalta, olisinko sitten pakolla yrittänyt keksiä jotakin lisää vain sen takia, että saisin sanamäärän ylittämään jonkun maagisen rajan. Olen muokannut tarinaa nyt niin paljon, että en haluaisi enää sorkkia sitä. Se ei mielestäni tarvitse enää mitään lisää.

Sitä paitsi laitoin paperipinon maanantaina yhdelle kustantajalle. Olin jostakin syystä unohtanut koko kustannustalon ekalta kierrokselta. Nyt sitten vain… odotetaan.

Tällä hetkellä tarinan kakkososasta on kirjoitettu 0 sanaa, joten minulla on ainakin mahdollisuus parantaa tuosta 47 000 sanasta.

Olen kirjoittanut aina.

Päiväkirjaa, satuja, runoja, novelleja, jopa pitkän romaanin. Kaikki ne ovat pahvilaatikoissa vintillä; paperille tai tietokonelevykkeille tallennettuna. Silloin tällöin avaan tunkkaiselta haisevan laatikon ja luen ruutulehtiöön kirjoitettuja tarinoita tai muistelen paksujen päiväkirjojen sivuilta aikaa, jolloin teiniangsti oli pahimmillaan.

Tuotteliain kirjoitusvaihe oli yläasteiässä, kun elämässä tapahtui isoja muutoksia. Yksi suurimmista oli koulun vaihtaminen ns. maaseudulta kaupunkiin. Olin lievästi koulukiusattu jo ala-asteella, koska lyhyyteni sai pojat kutsumaan minua tapiksi ja hiireksi. Yläasteella olin kaupunkiin muuttanut maalainen, ja edelleen se lyhyin. Siihen aikaan kiusaamisesta ei vielä puhuttu mediassa, joten kuvittelin, että se on normaalia yläasteikäisten poikien huutelua. Vahvasta luonteenpiirteestäni sain pienen välähdyksen, kun yritin ala-asteella toteuttaa äitini neuvoa: ”Pojat, jotka kiusaavat tyttöjä, ovat ihastuneita heihin, joten anna pojille pusu”. No, kyllähän sen arvata saattaa, miten se yritys päättyi. Ei tullut pusua, mutta ei kyllä kiusaaminenkaan loppunut.

Yläasteella ihastuin palavasti ja silloin syntyi paljon novelleja rakkauden vaikeudesta. Joskus tarinoihin liittyi myös seikkailua ja jännitystä. Näin jälkikäteen on selvää, että kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ilman sitä teiniaika olisi varmasti ollut vielä rankempaa. Kirjoittaessani uppouduin sanoihin, jotka eivät voineet tehdä pahaa ja joiden avulla saatoin luoda sellaisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista. Olin kiltti tyttö, mutta kiltin tytön maailmassakaan ei voi aina valita ympärillään olevia ihmisiä.

Lapsena kirjoitin kaiken käsin, koska silloin ei vielä ollut nykyajan mukavuuksia. Jossakin vaiheessa pääsin tutustumaan perinteiseen mekaaniseen kirjoituskoneeseen, mutta aika pian se vaihtui sähköiseen. Se oli hienoa aikaa se. Ei tarvinnut korjauslakkaa, kun väärät merkit pystyi poistamaan koneen näytöltä ennen kuin painoi näppäintä, joka sylki tekstin paperille. Mahtava laite. Sitten kirjoituskone vaihtui tietokoneeksi ja levykkeiden määrä alkoi kasvaa huimaa vauhtia. Nyt ne vintillä olevat pahvilaatikot ovat täynnä nimettömiä muotiläpysköjä, joita ei varmaan enää edes saa millään auki.

Toisinaan tulee sellainen fiilis, että pitäisikö näppäimistön sijaan ottaa käteen lyijykynä, koska kynällä tekstin tuottaminen on jotenkin erilaista. Jollakin tapaa aidompaa. Ääni, joka lähtee kynästä, kun sen kärki muodostaa sanoja paperille. Pyyhekumin muruset ympäri paperia. Ja se tuoksu, jonka lyijykynä ja kumi saavat yhdessä aikaan.

Kirjoittaminen on varmasti yksi suurimmista yksittäisistä asioita, joiden avulla olen luovinut selväjärkisenä läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Toinen asia on kirjat.