Olen kirjoittanut aina.

Päiväkirjaa, satuja, runoja, novelleja, jopa pitkän romaanin. Kaikki ne ovat pahvilaatikoissa vintillä; paperille tai tietokonelevykkeille tallennettuna. Silloin tällöin avaan tunkkaiselta haisevan laatikon ja luen ruutulehtiöön kirjoitettuja tarinoita tai muistelen paksujen päiväkirjojen sivuilta aikaa, jolloin teiniangsti oli pahimmillaan.

Tuotteliain kirjoitusvaihe oli yläasteiässä, kun elämässä tapahtui isoja muutoksia. Yksi suurimmista oli koulun vaihtaminen ns. maaseudulta kaupunkiin. Olin lievästi koulukiusattu jo ala-asteella, koska lyhyyteni sai pojat kutsumaan minua tapiksi ja hiireksi. Yläasteella olin kaupunkiin muuttanut maalainen, ja edelleen se lyhyin. Siihen aikaan kiusaamisesta ei vielä puhuttu mediassa, joten kuvittelin, että se on normaalia yläasteikäisten poikien huutelua. Vahvasta luonteenpiirteestäni sain pienen välähdyksen, kun yritin ala-asteella toteuttaa äitini neuvoa: ”Pojat, jotka kiusaavat tyttöjä, ovat ihastuneita heihin, joten anna pojille pusu”. No, kyllähän sen arvata saattaa, miten se yritys päättyi. Ei tullut pusua, mutta ei kyllä kiusaaminenkaan loppunut.

Yläasteella ihastuin palavasti ja silloin syntyi paljon novelleja rakkauden vaikeudesta. Joskus tarinoihin liittyi myös seikkailua ja jännitystä. Näin jälkikäteen on selvää, että kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ilman sitä teiniaika olisi varmasti ollut vielä rankempaa. Kirjoittaessani uppouduin sanoihin, jotka eivät voineet tehdä pahaa ja joiden avulla saatoin luoda sellaisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista. Olin kiltti tyttö, mutta kiltin tytön maailmassakaan ei voi aina valita ympärillään olevia ihmisiä.

Lapsena kirjoitin kaiken käsin, koska silloin ei vielä ollut nykyajan mukavuuksia. Jossakin vaiheessa pääsin tutustumaan perinteiseen mekaaniseen kirjoituskoneeseen, mutta aika pian se vaihtui sähköiseen. Se oli hienoa aikaa se. Ei tarvinnut korjauslakkaa, kun väärät merkit pystyi poistamaan koneen näytöltä ennen kuin painoi näppäintä, joka sylki tekstin paperille. Mahtava laite. Sitten kirjoituskone vaihtui tietokoneeksi ja levykkeiden määrä alkoi kasvaa huimaa vauhtia. Nyt ne vintillä olevat pahvilaatikot ovat täynnä nimettömiä muotiläpysköjä, joita ei varmaan enää edes saa millään auki.

Toisinaan tulee sellainen fiilis, että pitäisikö näppäimistön sijaan ottaa käteen lyijykynä, koska kynällä tekstin tuottaminen on jotenkin erilaista. Jollakin tapaa aidompaa. Ääni, joka lähtee kynästä, kun sen kärki muodostaa sanoja paperille. Pyyhekumin muruset ympäri paperia. Ja se tuoksu, jonka lyijykynä ja kumi saavat yhdessä aikaan.

Kirjoittaminen on varmasti yksi suurimmista yksittäisistä asioita, joiden avulla olen luovinut selväjärkisenä läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Toinen asia on kirjat.

Facebook Twitter Email Rss

Comments are closed.