Unelmien toteutumisesta

On unelmia, jotka eivät toteudu, ja on unelmia, jotka toteutuvat. Pitää vain muistaa, kun näyttää siltä, että yksi unelma vedetään vessanpöntöstä alas, että aina tulee uusia unelmia.

Näyttää siltä, että unelma oman tarinani julkaisemisesta on tosiaan päätymässä vessanpönttöön. Muokkauskierroksella olevasta käsikirjoituksesta ei ole kuulunut mitään kolmeen kuukauteen. Harmi, koska ihan rehellisesti olen ollut sitä mieltä, että tarinani olisi ansainnut päästä muidenkin luettavaksi. Fantasialla riittää kuitenkin lukijoita, ja kun kyseessä oli vielä Suomeen sijoittuva maagisrealistinen tarina, olisi sen luullut kiinnostavan kyseistä genreä lukevia. Mutta tällä kertaa kävi näin. Ei sillä, että antaisin periksi, voinhan edelleen tehdä tarinasta omakustanteen tai laittaa sen oikeasti Amazoniin myyntiin (kunhan joku ensin kääntäisi tekstin).

Tällä hetkellä kuitenkin unelma kirjailijaksi tulemisesta on saanut vierelleen vielä suuremman unelman, joka on täyttymässä kahden kuukauden sisällä. Pieni mahatyyppi potkii jo siihen malliin, että hän haluaisi päästä tutustumaan uuteen ihmeelliseen unelmia täynnä olevaan maailmaan. Koska jokaisella pitää olla unelmia, ilman niitä elämä olisi tylsää. Äidiksi tuleminen on minun suuri unelmani ja se on nyt toteutumassa.

Siksi en pysty olemaan onneton siitä, että tarinani ei saanut turvallisia kansia ympärilleen. Vanhat unelmat voi aina herättää uudelleen henkiin ja niistä voi kasvaa vielä jotain isompaa.

Nyt keskityn tämän unelman toteutumiseen ja pienen ihmisen kasvattamiseen. Luen paljon satuja ja tutustutan hänet kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Kuka tietää, minkälaisia kirjallisia unelmia hänen mielessään syntyy.

Ja toki jatkan kirjoittamista. Sitä ei minusta saa pois millään.

Tällaista täällä tänään

Kylläpäs aika on mennyt hurjaa vauhtia. Toisaalta en edes tunne syyllisyyttä siitä, että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään blogin puolelle. Joskus on vain pakko ottaa etäisyyttä joihinkin asioihin, jotta saa taas kiinni motivaatiosta.

Tammikuussa laskin suksilla kahdeksan päivän ajan mäkeä alas Meribelissä, Ranskassa. Parhaita olivat päivät, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lumi kimmelsi ympärillä ja edessä aukenivat huikeat alppinäkymät. Ja ne hetket, kun joi rinneravintolassa kermavaahdolla kuorrutettua kuumaa kaakaota ja mietti, että aurinkolasit olisivat olleet tarpeelliset. Ei ehkä niin parhaita olivat päivät, kun lunta satoi niin paljon, että hiihtohissistä istuessa näki vain yhden edellä menevän tuolin, ja mäessä joutui laskemaan kepiltä kepille, jotta pääsi turvallisesti alas asti. Extreme-urheilua parhaimmillaan.

Kotona on tehty melkein neljä viikkoa remonttia, jonka takia siellä ei ole pystynyt asumaan, joten ehkä joku pystyy kuvittelemaan, että myöskään kirjoittaminen ei ole oikein sujunut. Remontin aikana huomasi taas kuinka tärkeä asia oma koti on. Se on paikka, jossa voi olla täysin oma itsensä, mikä on ehkä henkisesti kaikkein tärkeintä tässä maailmassa.

Lähetin sähköpostia kustannustoimittajalle, joka oli kiinnostunut lukemaan muokatun version tarinastani, mutta vielä tammikuun puolella hän ei ollut uutta versiota kerennyt lukemaan. No, odotellaan. Helsingin Sanomissa julkaistussa kevään lasten- ja nuortenkirjojen listassa ei kovin montaa kotimaista fantasiakirjaa löytynyt, joten ehkä se kotimainen fantasia ei vaan vielä ole se juttu.

Mutta ilouutisia voi näköjään silti saada. Onnea Vera Vala kustannussopimuksesta!

Aloin kirjoittaa tarinan toista osaa, tarkoituksena kun on, että sarja olisi kaksiosainen. Sain aikaiseksi kaksi sivua. Juonesta on olemassa kaikenlaisia muistiinpanoja, pieniä yksittäisiä asioita sieltä täältä, mutta vielä en ole saanut sellaista motivaatiota, että tekstiä olisi syntynyt enemmän. Kirjoittaminen on takkuillut osaksi myös siksi, että elämässäni alkanut uusi aikakausi on vienyt aikalailla kaiken ylimääräisen mehun. Mutta eiköhän tässä vielä päästä siihenkin vaiheeseen, että vietän taas kaiken vapaan ajan koneen äärellä.

Aika rentoutua ja odottaa

Nyt on pikkujoulut vietetty, oikein kaksin kappalein. Koti on koristeltu jouluun, vain kuusi puuttuu. Piparkakkulinna on tehty, ja siitä tuli melkein yhtä muotopuoli kuin muinakin vuosina. Vielä eivät ole kissat sen päälle hypänneet ja tuhonneet sitä kuten yhtenä vuonna kävi. Linnan takana seisovalle porolle, jonka nenänpää on vaaleanpunainen ranskanpastilli, kävi kuitenkin vähän köpelösti. Ikkunoista puhaltava kostea viima (vanhan talon vanhat ikkunat falskaavat) sai sen jalat pehmentymään, joten se joutuu jatkossa elämään ilman jalkojaan. Karu kohtalo.

Joululahjastressiä en aio tänä jouluna ottaa. Tärkeintä on viettää aikaa yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta kaipa sitä kuitenkin jotain pientä lahjantapaista tulee hankittua. Itselleni tilasin kuusi mahtavaa kirjalahjaa Amazonista. Ehkä niistä jonkun käärin lahjapaperiin ja avaan aattona kuin se olisi isokin yllätys.

Tarinan muokkaukset ovat nyt valmiit. Yllättävän paljon löysin vielä kieliopillisiakin korjauksia, joten viilasin tekstiä viimeiseen asti. Nyt sitten vain tulostin laulamaan ja paketti postiin. Jännityksellä odotan, tuleeko muokatusta versiosta vielä palautetta vai haudataanko se jonnekin kustantamon kellarin syövereihin.

Olen vähän, että no joo

Voi siirappisuuden siirappisuus.

Myönnän häpeilemättä, jälleen kerran, että nautin suunnattomasti Twilight-sarjan uusimmasta perjantaina ensi-iltaan tulleesta Breaking Dawn –elokuvasta.

Tiedossa juonipaljastuksia, joten älä jatka, jos et halua tietää. Tai no, kaipa ne sieltä kirjastakin on tullut luettua.

Elokuvan odotusta on ympäröinyt valtaisa häähössötys. Minkälaiset Bellan ja Edwardin häät ovat ja millainen se Bellan hääpuku nyt sitten oikein on? Ja aika paljon elokuva myös keskittyy häihin ja honeymooniin. Olihan ne hienot häät, mutta ei se puku nyt niin erikoinen ollut. Dome.fi:ssä on mielestäni aikamoinen arvostelu ihmiseltä, joka ei kuulu Twilightin faneihin. Itse en ole ihan samaa mieltä, koska minusta elokuva on suurimmaksi osaksi taattua Twilightia. Onhan se aikamoista siirappia alusta alkaen, mutta mitä sitten. Sitähän fanit odottavat.

Kolme kertaa nauroin. Siis sellaista ei-hyvää-naurua. Se oli enemmänkin voi-luoja-naurua.
1) Kirjailija Stephenie Meyer oli häävieraiden joukossa. Oikeesti. 2) Kun sudet saivat selville, että nyt on vampyyrilapsi laitettu alulle, ne kokoontuivat joelle ja keskustelivat äänettömästi, ajatuksensa voimalla. Koko kohtaus oli jostakin toiselta planeetalta. Ei sitä oikein voi kuvata, se pitää itse nähdä. 3) Kun vampyyrisikiö tarvitsi ihmisen verta, jotta se ei satuttaisi Bellaa, Bella joi verta paperikupista, aivan kuin se olisi mansikkapirtelöä. Ounou.

Joitakin kohtauksia ei vaan saisi tehdä elokuvaan.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ehkä jonkinlaista odottelua. Koska alkaa meno ja meininki. Olen edelleeen sitä mieltä, että ensimmäinen elokuva on ollut paras, aidoin ja romanttisin. Nyt mentiin jo hieman liikaa ylisiirappisuuteen ja angsteiluun. En oikein tiedä, mitä odottaa viimeiseltä elokuvalta. Breaking Dawnin lopputekstien jälkeen näytetty pätkä kohtauksesta, jossa Voltuurit saavat tiedon uuden vampyyrilapsen syntymästä, ei ikävä kyllä nostanut odotuksia kovin korkealle.

Bellaa esittävä Kristen Stewart oli saatu näyttämään kärsivältä odottajalta, jonka mahassa kasvaa verenhimoinen vampyyri (joka olikin sitten NIIN suloinen ja ihana). Siitä pointsit. Ai niin, ja elokuva loppui juuri niin kuin ajattelin. Bellan silmät rävähtävät auki, ja ne ovat punaiset. Bellasta on tullut vampyyri. Jei.

Vaikka elokuva siis oli mielestäni erinomaista viihdettä, ei se ollut lähellekään yhtä hyvä kuin kirja. Joskus se vain on niin, että kirjat ovat miljoona kertaa parempia kuin niistä tehdyt elokuvaversiot. En toki silti panisi pahitteeksi, jos omasta tarinastani tehtäisiin elokuva.

Se, mitä aina ihmettelen on, että miten ihmeessä vampyyrit voivat saada lapsia?

Kuva