Oikeaa lukufiilistä nuorille

Joulun jälkeen on hieman täytynyt hakea kirjoitusintoa, mutta eiköhän se tästä taas lähde. Toivotaan, että tämä vuosi tuo kaikkea kivaa varsinkin kirjoittamisen ja lukemisen saralla.

Kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, en sen kummemmin tehnyt mitään taustatyö ellei nyt kymmenien saman lajityypin kirjojen lukemista sellaiseksi lasketa. Luin Terhi Rannelan Kirjoita nuorille –kirjankin vasta, kun olin lähettämässä tarinaani toiselle kierrokselle. Onneksi kirja vain vahvisti tunnetta, että olen pystynyt kirjoittamaan suhteellisen hyvin tälle aika vaativalle kohderyhmälle. En mielestäni aliarvioi tarinassani nuoria, vaikka toisinaan mietinkin, että ajattelevatko nuoret minun aliarvioivan heitä kirjoittamalla fantasiaa, joka ei varmasti voisi koskaan olla todellisuutta.

Yksi parhaista kommenteista kirjassa oli tämä Seita Parkkolan kommentti: ”Toivoisin kentälle lisää kokeiluja, uskallusta ja riemua. Tärkeää olisi, että kirja olisi kirjailijan eikä lajityyppinsä näköinen.

Kunpa kustantajat olisivat rohkeampia julkaisemaan kirjoja, joissa reaalifantasia on pääosassa. Uskon, että en ole ainoa Suomessa, joka tällä hetkellä kirjoittaa kyseisen lajityypin tarinoita. Ja ainakin omalta osaltani voin todeta, että tarinani on varmasti minun näköiseni vaikka siitä lajityypille ominaisia piirteitä löytyykin.

Ja sitten itse kirjoituksen otsikkoon. Vielä puolivuotta sitten en tiennyt, että on olemassa nuorten kirjallisuuslehti LUKUfiilis. Se on nuorten lukijoiden äänenkannattaja, jota ”tehdään lukio- ja yläasteikäisille nuorille. Lehti esittelee kirjoja, kirjailijoita, kirjallisuuden tapahtumia sekä kertoo tietoja lukemisesta. Pääpaino on uudessa kotimaisessa ja suomeksi käännetyssä kaunokirjallisuudessa.

Törmäsin LUKUfiilikseen luennolla, jossa saimme eteemme ison kasan Kultti ry:n edustamia lehtiä. Ihan mahtavaa, että on lehti, jonka avulla nuoret saavat oman äänensä kuuluviin siinä, minkälaisesta kirjallisuudesta he pitävät ja heille annetaan mahdollisuus kirjoittaa omia mielipiteitään lukemistaan kirjoista. On mielenkiintoista lukea arvioita, koska niistä saa paljon osviittaa siihen, miten itse kannattaa kirjoittaa. Ja mikä kiinnostaa ja mikä ei kiinnosta nuoria. Ilokseni olen huomannut, että joukossa on myös silloin tällöin maagisrealistista kirjallisuutta.

Nyt olen lehden kestotilaaja ja odottelen innolla seuraavaa numeroa. Harmi, että lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa, mutta toisaalta sisältö on varmasti laadukkaampaa, kun se tehdään huolella ajan kanssa.

Olen ratikkalukija

Aamulla astuessani täpötäyteen ratikkaan, liu’utan iPhoneni auki ja kosketan Kindle-ikonia. Uppoudun tarinan maailmaan, ja tuntuu kuin kaikki äänet ympärilläni hiljenisivät. Ei ole väliä, vaikka aina ei saisikaan istumapaikkaa, lukea voi myös seisaaltaan. Ennen kuin huomaankaan, ratikka kirskuu kääntyessään viimeiseen käännökseensä, ja olen töissä. Kun työpäivä päättyy, sama toistuu toiseen suuntaan. Töiden jälkeen ratikassa lukeminen on helppo tapa työntää työasiat pois mielestä.

Yleensä luen puhelimella helppolukuista englanninkielistä YA-kirjallisuutta, koska mielestäni puhelin sopii hyvin nopeaan lukemiseen, mutta on sillä joskus opiskelukirjojakin tullut selailtua. Ratikassa lukeminen on kovin erilaista verrattuna kotona sohvalla lukemiseen. Kotona tarinaan keskittyy paremmin, ja yleensä kotona luen kirjaa, jossa on oikeat kannet.

Sanojen ahmimisnopeus näyttäisi olevan hyvien kirjojen kohdalla samanlainen riippumatta paikasta. Joskus ihan pelottaa se nopeus, jolla mielenkiintoisen kirjan sanat soljuvat silmien edessä. Ja sitten on se toisinaan jopa hieman ärsyttävä tunne, kun esimerkiksi työpäivän aikana miettii vain sitä, että koska pääsee takaisin tarinan ääreen.

Olen valaistunut

Olen todella huono lukemaan jotakin sellaista, mikä ei kiinnosta tai mikä ei ole jollakin tavalla ajankohtaista omassa elämässäni. Vielä pari vuotta sitten en olisi lukenut kirjoittamiseen ja kirjan markkinointiin liittyviä juttuja, koska en vielä silloin ajatellut, että oikeasti yrittäisin saada tarinani kirjaksi. Nyt olen huomannut, että kaikki mikä liittyy kirjan julkaisemiseen, on kiinnostavaa.

Luin gradun aiheesta Esikoiskirjailijan markkinointi ja julkisuus, jossa tutkittiin esikoiskirjailijan tuotteistamista, henkilöbrändäämistä, ja onko se ylipäänsä mahdollista. Gradussa muun muassa puhutaan siitä, kuinka vaikea myyntikohde kirja on. Koska yksittäinen kirja ei erotu massasta, on kirjailijan nimi tärkeä, mikä johtaa siihen, että kirjailijan ja varsinkin esikoiskirjailijan on saatava jollakin tapaa itselleen tunnettuutta ja julkisuutta. Tämä tarkoittaa monesti sitä, että hankittu julkisuus ei ole kaikkien mielestä hyvä juttu. Kirjanhan tässä pitäisi olla esillä eikä kirjailijan. Ja jos markkinointi ei ole ihan hyppysissä, voi tapahtua ylilyöntejä. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta?

Gradussa tuotiin myös esille erilaisia tapoja markkinoida itseään, mutta voi olla aika vaikeaa esimerkiksi saada haastattelua aikakauslehteen ellei takana ole kustantajaa. Nykypäivänä bloggaus taitaakin olla mielikuvamarkkinointiin perustuvaa henkilömarkkinointia parhaimmillaan.

Tästä päästäänkin takaisin alkuperäiseen aiheeseen eli jos aihe on oikeasti kiinnostava, kirjan/jutun/minkä tahansa jaksaa lukea, vaikka se olisikin lähes 100-sivuinen gradu aiheesta, jota ei vielä pari vuotta sitten olisi lukenut edes vessan pöntöllä. Toki en tässä mitenkään laita vastatusten 500-sivuista fantasiaromaania ja vain 100-sivuista gradua, mutta en edes omaa opinnäytetyötäni enää jaksaisi lukea, vaikka siinä oli vain 60 sivua.

No, eipä tämä nyt ehkä kovin innovatiivinen ajatus ollut, mutta jotenkin se tällä hetkellä tuntuu kovin merkitykselliseltä. Kai se vähän liittyy viimeaikaiseen “Älä tee sitä, mitä muut odottavat vaan tee sitä, mitä itse haluat” -elämänasenteeseen. Lukiessa pitää ensisijaisesti nauttia siitä, mitä lukee.

Olen lukenut aina

Opin lukemaan niin, että olin jonkin aikaa tavannut kirjan sanoja, ja yhtäkkiä vain osasin yhdistää sanat ja lukea sujuvasti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Luin, luin ja luin. Ihan sikana. En todellakaan muista kaikkia lapsena lukemiani kirjoja, mutta parhaimmat muistot liittyvät Neiti Etsivään, Viisikkoon, Montgomeryn Annaan ja Pieni talo preerialla -sarjaan. Lukiessani Neiti Etsivää, kuuntelin jostakin syystä aina Jennifer Rushia ja varsinkin The Power of Love –kappale tuo mieleen Neiti Etsivän. Voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä kuuntelin Jennifer Rushia 10-vuotiaana, mutta minulla nyt on aina ollut vähän oudompi musiikkimaku kuin tuntemillani ihmisillä keskimäärin.

Muistan lukeneeni myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaa ja Merri Vikin Lotta-sarjaa. Alcottin Pikku Naisia ei toki pidä unohtaa. Suomalaisista kirjoista tulee mieleen Anni Swanin Iris-rukka, jonka muistan olleen sykähdyttävä lukukokemus, sekä Anni Polvan Tiina-sarja. Agatha Christien murhamysteereitä ahmin jo ala-asteikäisenä, ne olivat todella jännittävää lukemista.

Voin vieläkin muistaa sen tuoksun, joka lähti kirjastosta lainaamistani kirjoista. Olin pienen paikkakuntamme koulun yhteydessä toimivan kirjaston suurkuluttaja. Rakastin kirjastoa niin paljon, että olin siellä toisinaan jopa ”töissä” koulun jälkeen. Silloin kirjojen välissä oli pahviset kellertävät lainauskortit, joihin kirjoitettiin palautuspäivämäärä ja jotka laitettiin kirjan takana olevaan muovitaskuun. Se oli minusta hurjan mielenkiintoista.

Aikuisiällä on ollut aika, jolloin en ole lukenut oikeastaan yhtään kaunokirjallisuutta. Silloin en myöskään kirjoittanut sanaakaan. En ajatellut, että kirjat ja kirjoittaminen olisivat niitä asioita, jotka antavat minulle mahdollisuuden vetäytyä rauhaan ympäröivän maailman ärsykkeiltä.

Kirjat ovat minulle tie mielikuvitukseen ja kirjoittaminen työkalu mielikuvituksen esille tuomiseen. Mielikuvituksen sanotaan olevan keskeinen luovuuden lähde. Se on myös asia, jota ilman en olisi minä.

Pari vuotta sitten elämääni ilmestyivät vampyyrit. Sekosin Twilightista :) Nähtyäni elokuvan luin kaikki neljä kirjaa putkeen. Kun sain suomennetut versiot luettua, luin englanninkieliset. Twilightin jälkeen tutkin tuntikausia Amazon.comin tarjontaa ja tutustuin paranormaaliin rakkauteen vampyyrien, ihmissusien, keijujen, enkeleiden, kuolemattomien ja ties minkä olentojen kautta. Tilatessani kilokaupalla kirjoja toiselta puolelta maapalloa ajattelin, että ei ehkä ihan selväjärkistä hommaa yli kolmekymppiseltä ihmiseltä. Lukea nyt nuorille tarkoitettua fantasiakirjallisuutta, mitäköhän kaikki oikein ajattelisivat, jos tietäisivät.

Siitä tämä kaikki kuitenkin alkoi. Sain idioottimaisen päähänpiston alkaa kirjoittaa omaa paranormaalia rakkaustarinaa.

Päivän musiikki: Lifehouse – Broken