Unelmien toteutumisesta

On unelmia, jotka eivät toteudu, ja on unelmia, jotka toteutuvat. Pitää vain muistaa, kun näyttää siltä, että yksi unelma vedetään vessanpöntöstä alas, että aina tulee uusia unelmia.

Näyttää siltä, että unelma oman tarinani julkaisemisesta on tosiaan päätymässä vessanpönttöön. Muokkauskierroksella olevasta käsikirjoituksesta ei ole kuulunut mitään kolmeen kuukauteen. Harmi, koska ihan rehellisesti olen ollut sitä mieltä, että tarinani olisi ansainnut päästä muidenkin luettavaksi. Fantasialla riittää kuitenkin lukijoita, ja kun kyseessä oli vielä Suomeen sijoittuva maagisrealistinen tarina, olisi sen luullut kiinnostavan kyseistä genreä lukevia. Mutta tällä kertaa kävi näin. Ei sillä, että antaisin periksi, voinhan edelleen tehdä tarinasta omakustanteen tai laittaa sen oikeasti Amazoniin myyntiin (kunhan joku ensin kääntäisi tekstin).

Tällä hetkellä kuitenkin unelma kirjailijaksi tulemisesta on saanut vierelleen vielä suuremman unelman, joka on täyttymässä kahden kuukauden sisällä. Pieni mahatyyppi potkii jo siihen malliin, että hän haluaisi päästä tutustumaan uuteen ihmeelliseen unelmia täynnä olevaan maailmaan. Koska jokaisella pitää olla unelmia, ilman niitä elämä olisi tylsää. Äidiksi tuleminen on minun suuri unelmani ja se on nyt toteutumassa.

Siksi en pysty olemaan onneton siitä, että tarinani ei saanut turvallisia kansia ympärilleen. Vanhat unelmat voi aina herättää uudelleen henkiin ja niistä voi kasvaa vielä jotain isompaa.

Nyt keskityn tämän unelman toteutumiseen ja pienen ihmisen kasvattamiseen. Luen paljon satuja ja tutustutan hänet kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Kuka tietää, minkälaisia kirjallisia unelmia hänen mielessään syntyy.

Ja toki jatkan kirjoittamista. Sitä ei minusta saa pois millään.

Facebook Twitter Email Rss

Tällaista täällä tänään

Kylläpäs aika on mennyt hurjaa vauhtia. Toisaalta en edes tunne syyllisyyttä siitä, että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään blogin puolelle. Joskus on vain pakko ottaa etäisyyttä joihinkin asioihin, jotta saa taas kiinni motivaatiosta.

Tammikuussa laskin suksilla kahdeksan päivän ajan mäkeä alas Meribelissä, Ranskassa. Parhaita olivat päivät, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lumi kimmelsi ympärillä ja edessä aukenivat huikeat alppinäkymät. Ja ne hetket, kun joi rinneravintolassa kermavaahdolla kuorrutettua kuumaa kaakaota ja mietti, että aurinkolasit olisivat olleet tarpeelliset. Ei ehkä niin parhaita olivat päivät, kun lunta satoi niin paljon, että hiihtohissistä istuessa näki vain yhden edellä menevän tuolin, ja mäessä joutui laskemaan kepiltä kepille, jotta pääsi turvallisesti alas asti. Extreme-urheilua parhaimmillaan.

Kotona on tehty melkein neljä viikkoa remonttia, jonka takia siellä ei ole pystynyt asumaan, joten ehkä joku pystyy kuvittelemaan, että myöskään kirjoittaminen ei ole oikein sujunut. Remontin aikana huomasi taas kuinka tärkeä asia oma koti on. Se on paikka, jossa voi olla täysin oma itsensä, mikä on ehkä henkisesti kaikkein tärkeintä tässä maailmassa.

Lähetin sähköpostia kustannustoimittajalle, joka oli kiinnostunut lukemaan muokatun version tarinastani, mutta vielä tammikuun puolella hän ei ollut uutta versiota kerennyt lukemaan. No, odotellaan. Helsingin Sanomissa julkaistussa kevään lasten- ja nuortenkirjojen listassa ei kovin montaa kotimaista fantasiakirjaa löytynyt, joten ehkä se kotimainen fantasia ei vaan vielä ole se juttu.

Mutta ilouutisia voi näköjään silti saada. Onnea Vera Vala kustannussopimuksesta!

Aloin kirjoittaa tarinan toista osaa, tarkoituksena kun on, että sarja olisi kaksiosainen. Sain aikaiseksi kaksi sivua. Juonesta on olemassa kaikenlaisia muistiinpanoja, pieniä yksittäisiä asioita sieltä täältä, mutta vielä en ole saanut sellaista motivaatiota, että tekstiä olisi syntynyt enemmän. Kirjoittaminen on takkuillut osaksi myös siksi, että elämässäni alkanut uusi aikakausi on vienyt aikalailla kaiken ylimääräisen mehun. Mutta eiköhän tässä vielä päästä siihenkin vaiheeseen, että vietän taas kaiken vapaan ajan koneen äärellä.

Facebook Twitter Email Rss

Oikeaa lukufiilistä nuorille

Joulun jälkeen on hieman täytynyt hakea kirjoitusintoa, mutta eiköhän se tästä taas lähde. Toivotaan, että tämä vuosi tuo kaikkea kivaa varsinkin kirjoittamisen ja lukemisen saralla.

Kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, en sen kummemmin tehnyt mitään taustatyö ellei nyt kymmenien saman lajityypin kirjojen lukemista sellaiseksi lasketa. Luin Terhi Rannelan Kirjoita nuorille –kirjankin vasta, kun olin lähettämässä tarinaani toiselle kierrokselle. Onneksi kirja vain vahvisti tunnetta, että olen pystynyt kirjoittamaan suhteellisen hyvin tälle aika vaativalle kohderyhmälle. En mielestäni aliarvioi tarinassani nuoria, vaikka toisinaan mietinkin, että ajattelevatko nuoret minun aliarvioivan heitä kirjoittamalla fantasiaa, joka ei varmasti voisi koskaan olla todellisuutta.

Yksi parhaista kommenteista kirjassa oli tämä Seita Parkkolan kommentti: ”Toivoisin kentälle lisää kokeiluja, uskallusta ja riemua. Tärkeää olisi, että kirja olisi kirjailijan eikä lajityyppinsä näköinen.

Kunpa kustantajat olisivat rohkeampia julkaisemaan kirjoja, joissa reaalifantasia on pääosassa. Uskon, että en ole ainoa Suomessa, joka tällä hetkellä kirjoittaa kyseisen lajityypin tarinoita. Ja ainakin omalta osaltani voin todeta, että tarinani on varmasti minun näköiseni vaikka siitä lajityypille ominaisia piirteitä löytyykin.

Ja sitten itse kirjoituksen otsikkoon. Vielä puolivuotta sitten en tiennyt, että on olemassa nuorten kirjallisuuslehti LUKUfiilis. Se on nuorten lukijoiden äänenkannattaja, jota ”tehdään lukio- ja yläasteikäisille nuorille. Lehti esittelee kirjoja, kirjailijoita, kirjallisuuden tapahtumia sekä kertoo tietoja lukemisesta. Pääpaino on uudessa kotimaisessa ja suomeksi käännetyssä kaunokirjallisuudessa.

Törmäsin LUKUfiilikseen luennolla, jossa saimme eteemme ison kasan Kultti ry:n edustamia lehtiä. Ihan mahtavaa, että on lehti, jonka avulla nuoret saavat oman äänensä kuuluviin siinä, minkälaisesta kirjallisuudesta he pitävät ja heille annetaan mahdollisuus kirjoittaa omia mielipiteitään lukemistaan kirjoista. On mielenkiintoista lukea arvioita, koska niistä saa paljon osviittaa siihen, miten itse kannattaa kirjoittaa. Ja mikä kiinnostaa ja mikä ei kiinnosta nuoria. Ilokseni olen huomannut, että joukossa on myös silloin tällöin maagisrealistista kirjallisuutta.

Nyt olen lehden kestotilaaja ja odottelen innolla seuraavaa numeroa. Harmi, että lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa, mutta toisaalta sisältö on varmasti laadukkaampaa, kun se tehdään huolella ajan kanssa.

Facebook Twitter Email Rss

Aika rentoutua ja odottaa

Nyt on pikkujoulut vietetty, oikein kaksin kappalein. Koti on koristeltu jouluun, vain kuusi puuttuu. Piparkakkulinna on tehty, ja siitä tuli melkein yhtä muotopuoli kuin muinakin vuosina. Vielä eivät ole kissat sen päälle hypänneet ja tuhonneet sitä kuten yhtenä vuonna kävi. Linnan takana seisovalle porolle, jonka nenänpää on vaaleanpunainen ranskanpastilli, kävi kuitenkin vähän köpelösti. Ikkunoista puhaltava kostea viima (vanhan talon vanhat ikkunat falskaavat) sai sen jalat pehmentymään, joten se joutuu jatkossa elämään ilman jalkojaan. Karu kohtalo.

Joululahjastressiä en aio tänä jouluna ottaa. Tärkeintä on viettää aikaa yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta kaipa sitä kuitenkin jotain pientä lahjantapaista tulee hankittua. Itselleni tilasin kuusi mahtavaa kirjalahjaa Amazonista. Ehkä niistä jonkun käärin lahjapaperiin ja avaan aattona kuin se olisi isokin yllätys.

Tarinan muokkaukset ovat nyt valmiit. Yllättävän paljon löysin vielä kieliopillisiakin korjauksia, joten viilasin tekstiä viimeiseen asti. Nyt sitten vain tulostin laulamaan ja paketti postiin. Jännityksellä odotan, tuleeko muokatusta versiosta vielä palautetta vai haudataanko se jonnekin kustantamon kellarin syövereihin.

Facebook Twitter Email Rss

Editoinnista

Kuudesta muokkauskokonaisuudesta 5,5 on valmiina. Tuo puolikas siksi, että en ole vielä aivan tyytyväinen tapaan, jolla toisen päähenkilön tunneskaala kehittyy. Kuudentena ja viimeisenä olisi vielä se kolmannen henkilön parempi taustoittaminen, joka tuntuu jotenkin pakonomaiselta. Pitäisi keksiä jotakin, jonka avulla henkilön tietty käyttäytyminen olisi ymmärrettävää. Äh, puh ja poks.

On hieman puuduttavaa käydä omaa tekstiä läpi ja tehdä muutoksia. Nyt alan huomata, että omakin tarina voi alkaa maistua puulta. Onneksi muutosten tekeminen on ollut kuitenkin yllättävän helppoa eikä se itselle tärkeän osan (niitä oli kyllä aika monta) poistaminen ollut loppujen lopuksi kovin hankalaa. Tosin yhden jätin vielä paikoilleen, koska en vain keksinyt, miten saisin tarinan jatkumaan sujuvasti ilman sitä.

Ympäristön tarkemmassa kuvaamisessa törmäsin ongelmaan. Kun mainitsen kaupungin nimen, kuinka tarkkaan tarinassa oleva ympäristö tulisi täsmätä todellisuuden kanssa? Mitä jos juuri siitä kaupungista joku lukee tarinani ja toteaa vaikka, että ”ei täällä kyllä ole tuollaista tai tuollaista kahvilaa”? Nyt on kuulkaa Google Mapsin Street View:llä ja Google Earthillä koluttu kaupunkeja läpi ja yritetty saada jonkinlaista kuvaa siitä, missä päähenkilöni oikein on asunut ja asuu, mutta ei niidenkään avulla saa kaikkea selville. Olisi varmaan pitänyt tehdä taustatutkimus aikaisemmin – ja paremmin.

Jospa vaikka saisin lähetettyä tarinan uudelleenluettavaksi joulukuun aikana. Se olisi mahtavaa.

Päivän musiikki: Josh Groban – Hidden Away
Facebook Twitter Email Rss

Olen opiskellut kirjallisuutta

Avasin taas yhtenä päivänä ison pahvilaatikon, johon olen kasannut kaikki päiväkirjani ja kirjoitukseni. Käteeni osui paperinippu, jonka kannessa luki: ”Suomen kirjallisuus: Maailmankirjallisuus. Essee teoksesta The bride of Lammermoor (Walter Scott, 1819)”.

Täytyy häpeäkseni myöntää, että en edes muistanut käyneeni Tampereen avoimen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen kurssilla. Juu-u, siitä on vuosia. Ehkä tuo löytö on kuitenkin taas yksi muistutus siitä, miten paljon kirjat ja kirjoittaminen ovat minulle aina merkinneet. Eikä tuossa kurssissakaan vielä mitään, mutta kun luin tekstiä, ajattelin, että olenko oikeasti kirjoittanut joskus noin hyvin. Noin analyyttisesti ja… kauniisti. Käsittämätöntä.

Lammermoorin morsiamen lisäksi pinossa oli Yukio Mishiman Kultainen temppeli –teoksesta tehty essee, jossa pohdin temppelin tuhopolton syitä. Aika heviä kamaa, täytyy sanoa. Pitäisiköhän kokeilla, miten pohdinta ja analyysi onnistuisivat tänä päivänä?

Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi hieman jouluista musiikkia:

Päivän musiikki: Justin Bieber – Mistletoe
Facebook Twitter Email Rss

Tunnetäysi itsetunto. Vai itsetuho?

Joka toinen päivä epäilen itseäni. Ne päivät, jolloin minulla on voittajafiilis ja ajattelen, että tarinani on ihan pirun hyvä, ovat hyviä. Ne päivät, jolloin ajattelen, että mitähän muut oikein ajattelevat, kun tälläinen aikuinen nainen kirjoittaa nuortenfantasiaa, ovat huonoja.

Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ihminen ja ehkä sen takia myös hieman sisäänpäinvetäytynyt. En paljasta ulkopuolisille helposti tunteitani, vaikka saatankin kertoa itsestäni paljon. Tunnen erilaiset asiat kuitenkin hyvin vahvasti. Luulisin, että siksi pystyn myös kirjoittamaan vahvoista tunteista. Tai ällöromanttisista, miten kukin asian näkee.

Kun aloitin tämän blogin, varmasti monelle tuttavalleni tuli täytenä yllätyksenä, että haluan kirjailijaksi. Tai että olen ylipäätänsä kirjoittanut tarinan. Joskus ihmisiä on kiva yllättää :)
En ole koskaan hihkunut asiatekstin kirjoittamisesta, joten ehkä ihmiset ovat ajatelleet, että en osaa kirjoittaa. Kaikki eivät osaa kirjoittaa. Minäkään en osaa kirjoittaa asiatekstejä. Osaan kirjoittaa romanttista fantasiaa.

Kirjan julkaiseminen on tietyllä tavalla oman julkisen kuoren rikkiräjäyttämistä. Avaat pääsi sisäisen maailman muille, ja ihmiset pääsevät käsiksi sinun erittäin henkilökohtaisiin ajatuksiisi. Mitä he oikein ajattelevat? Mitä jos tarina on heidän mielestään ihan paska? Mitä jos he nauravat minulle? Mitä jos en saakaan tarinaani heidän kritisoitavaksi? Se se vasta olisikin noloa.

Tarinan suhteen itsetuntoni heittelee joka toinen päivä. Tai ainakin joka viikko. Tuntuu, että uppoan saaviin, joka on täynnä noloutta, enkä pääse sieltä pois. Mitä järkeä tässä kaikessa on? Haluaisin peruuttaa kaiken, poistaa blogin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

En ole koskenut tarinaani kuukauteen. Olen ollut väsynyt, energiaa on saanut hakea suurennuslasin kanssa. Eilen istuin koneen ääreen, avasin tarinani ja aloin tehdä ehdotettuja muokkauksia. Voi jestas. Ei mennyt kuin pari tuntia, ja tunsin olevani taas täynnä energiaa ja iloa. Tajusin jälleen kerran (miksi sitä ei voi muistaa), että kirjoittaminen on minulle henkireikä. Se on tasapainottavaa, rauhoittavaa, ja ennen kaikkea olen onnellinen, kun saan naputella näppäimistöä ja uppoutua tarinaani. Ehkä tuosta tunteesta voisin etsiä sitä järkeä tähän kaikkeen.

Päivän musiikki: Ryan Cabrera – True
Facebook Twitter Email Rss

Olenko hyvä vai huono?

Mitä tehdä silloin, kun kustantajalta tulee kirje, jossa ei sanota ei, mutta ei myöskään kyllä? Sain eilen kirjeen kustantamosta, jonne lähetin viimeisimmän version kolme viikkoa sitten. Voisin kuvitella, että kolme viikkoa on keskimääräistä nopeampi vastaus. Tai sitten ei. Kirjeessä luki, että teksti on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Jei. Ja sitten oli pitkältä näyttävä lista muokattavia asioita. Pitkä tarkoittaa kuutta asiaa. Kuusi tuntuu pieneltä määrältä, mutta niiden muokkaaminen on aika iso juttu.

Lopussa luki, että käsikirjoituksen lukija lukisi mielellään muokatun version. Tarkoittaako tämä sitä, että nyt voisi olla oikeasti mahdollisuus?

Mutta. Pitääkö kaikki kommentit ottaa huomioon? Yksi kommenteista liittyy asiaan, joka on iso osa tarinaa, jatkuvasti mukana kulkeva yksityiskohta, ja nyt se pitäisi poistaa. Tarina menettäisi minulle henkilökohtaisesti tärkeän osan. Onko nyt vain oltava nöyrä, jos haluaa saada mahdollisuuden?

Osa kommenteista on kyllä sellaisia, että niitä itsekin olen miettinyt, joten niiden uudelleen aukaiseminen olisi varmasti paikallaan ja kehittäisi tarinaa.

Mitä tehdä? En tietenkään kuvitellut, että tarina olisi täydellinen ja se julkaistaisiin ilman mitään muokkausta, mutta… Otanko vain punakynän ja alan töihin?

Kuinka nopeasti muokkaukset pitäisi tehdä?

Päivän musiikki: Britt Nicole – Believe
Facebook Twitter Email Rss

Olen ratikkalukija

Aamulla astuessani täpötäyteen ratikkaan, liu’utan iPhoneni auki ja kosketan Kindle-ikonia. Uppoudun tarinan maailmaan, ja tuntuu kuin kaikki äänet ympärilläni hiljenisivät. Ei ole väliä, vaikka aina ei saisikaan istumapaikkaa, lukea voi myös seisaaltaan. Ennen kuin huomaankaan, ratikka kirskuu kääntyessään viimeiseen käännökseensä, ja olen töissä. Kun työpäivä päättyy, sama toistuu toiseen suuntaan. Töiden jälkeen ratikassa lukeminen on helppo tapa työntää työasiat pois mielestä.

Yleensä luen puhelimella helppolukuista englanninkielistä YA-kirjallisuutta, koska mielestäni puhelin sopii hyvin nopeaan lukemiseen, mutta on sillä joskus opiskelukirjojakin tullut selailtua. Ratikassa lukeminen on kovin erilaista verrattuna kotona sohvalla lukemiseen. Kotona tarinaan keskittyy paremmin, ja yleensä kotona luen kirjaa, jossa on oikeat kannet.

Sanojen ahmimisnopeus näyttäisi olevan hyvien kirjojen kohdalla samanlainen riippumatta paikasta. Joskus ihan pelottaa se nopeus, jolla mielenkiintoisen kirjan sanat soljuvat silmien edessä. Ja sitten on se toisinaan jopa hieman ärsyttävä tunne, kun esimerkiksi työpäivän aikana miettii vain sitä, että koska pääsee takaisin tarinan ääreen.

Facebook Twitter Email Rss